Harrastus huuhtoo arjesta

Harrastuksen huuma irrottaa ajatukset pois työstä ja arjesta. Keskittyminen huomion vaativaan asiaan vie hetkeksi toiseen maailmaan, olipa kyseessä tanssi, musisointi, liikkuminen, askartelu, kuvataiteet, kalastus tai joku muu.
 

Joskus ikoni katsoo minua enkä minä sitä


  Hanna-Liisa Lenko maalaa ikoneja.

Hanna-Liisa Lenko, 68, mietti 12 vuotta sitten syntymäpäivälahjaa 90 vuotta täyttävälle isälleen ja tämän kaksoissisarelle, joilla oli jo kaikkea. Ystävätär ehdotti ikonin maalaamista. Lenko meni kansalaisopiston kurssille, teki kaksi ikonia ja jäi koukkuun.

– En jaksa luoda koko ajan uutta. Ikonit perustuvat Raamatun kertomuksiin. Pyrin kuitenkin yhdistelemään elementtejä eri aikojen kuvista, jotta en olisi pelkkä kopioija.

– En ole erityisen uskonnollinen. Vaikka ikonit liittyvät ortodoksiseen kulttuuriin, ortodoksia minusta ei tule. Luterilaisessa kirkossa käyn kuitenkin useammin kuin jouluna ja pääsiäisenä. Raamatun lukemisen olen aloittanut monta kertaa, mutta se on jäänyt kesken. Uusi testamentti on aika hyvin hallussa. Ikonimaalaus kun vaatii tietoa uskonnosta, sen sisällöstä ja merkityksistä.

On muutakin kuin konkreettisesti havaittava

Lenko ei osaa pitää ikonia pyhänä kuvana. Hän ei aina koe mitään erityistä maalatessaan eikä ole pyhän innoituksen vallassa. Hän kuitenkin lainaa opettajaansa: ikoni muistuttaa siitä, että on olemassa muutakin kuin konkreettisesti havaittava todellisuus.

– Tiedän, että niin on. Sitä voidaan selittää, mutta oikeastaan se on sanojen tavoittamattomissa. Joskus maalatessa tulee pyhä fiilis, yhtäkkiä ikoni alkaa katsoa minua enkä minä sitä.

Ennen eläkettä Lenko toimi lastenlääkärinä. Hän hoiti parantumattomattomasti sairaita lapsia niin, että he saattoivat elää mahdollisimman arvokasta elämää.

– Joskus tuli voimakkaita intuitiivisia oivalluksia, miten pitää toimia tai milloin pitää lähteä tietyllä hetkellä katsomaan, että lapsi selviäisi. Olen itsekin kärsinyt vakavasta sairaudesta ja kokenut samanlaisia tunteita.

Hifistelyä pensseleiden jouhissa

– Ikonimaalaus on antanut vastapainoa pitkäaikaissairaiden lasten hoitamiselle: voi tehdä käsillään jotain konkreettista, josta tulee valmis.

Yhden ikonin maalaus saattaa kestää 40 tuntia. Ikoneja Lenko antaa ystävilleen tai hyväntekeväisyyteen. Osan hän pitää kotonaan, jossa seinälle laitetaan kulloiseenkin vuodenaikaan sopivat kuvat.

Maalaustarvikkeet ovat arkisia. Väripigmenttejä yhdistetään munankeltuaisiin, seos laimennetaan valkoviinillä tai veden ja etikan seoksella. Kultaukset tehdään oikealla lehtikullalla; yksi lehti riittää hyvin sädekehään.

– Hifistelyäni on ostaa pensseleitä suosikkikaupastani Prahasta. Tärkeintä kuitenkin on saada valmiiksi värikäs työ, joka parhaimmillaan katsoo minua sanattomasti.

Parempi kalassa kuin baarissa


 Mika Nummi on kalamiehiä.

Kalastus on koko maailma, sanoo erikoisammattimies Mika Nummi, 49, harrastuksestaan.

Nummi sai ensimmäisen virvelin 6-vuotiaana isältään. Neljä vuotta hän virvelöi rannalta, kunnes sai jotakin ruuhta alleen päästäkseen vesille. Nyt Nummi kalastaa ympäri vuoden rannikkosaaristosta Inarille.

– Kalastuksessa on kaksi puolta: yhtäältä sosiaalinen puoli, toisaalta meditatiivinen yksinolo.

– Porukassa vaelletaan tai veneillään samanhenkisten kavereiden kanssa. Ehkä juontuu jostakin kivikaudelta, että miehet kulkevat laumoissa etsimässä saalista. Välillä käydään nuotiotulilla paistamassa makkaraa ja keittämässä kahvia. Kotonahan mikään ei maistu samalta.

– Pilkkireissuilla tulee myös piiloliikuntaa. Retki saattaa kestää kymmenenkin tuntia, ja kävelykilometrejä tulee helposti kymmenen. Illalla huolletaan välineet, saunotaan, syödään itse tehtyä ruokaa ja suunnitellaan seuraavan päivän retkeä. Puheetkin liittyvät paljolti kalastukseen.

Nummi haluaa kalastaa myös yksin.

– Silloin tulee mietiskeltyä tai nollattua nuppinsa kaikista ajatuksista. Voi vain katsoa, miksi pilvi taivaalla liikkuu niin hiljaa ja kuunnella luonnon ääniä. Rekat eivät vihellä ohi. Kesäyönä Pyhäjärvellä kuhastamassa voi kellua veneessä ja katsella kaupungin valoja. Toiset käyvät kirkossa, toiset kalassa.

– Saalis ei ole välttämätön, mutta kun kalaan mennään, sitä on tarkoitus myös saada. Siinä kiehtoo hakemisen haaste. Löytämiseen kehittyy silmää. Näkee vaikkapa kiven pullistuvan tietyllä tavalla jäästä ja tietää, että siinä voi olla apaja. Kesällä on tietysti kaikki tekniset apuvälineet, kaikuluotaimet ja digitaaliset kartat, mutta silti tarvitaan kokemusta.

Puheet kalamiesten kateudesta ovat Nummen mukaan syvästi liioiteltuja.

– Jos kaksi ukkoa lähtee kalaan, totta kai siinä tulee kilpailuhenki, kumpi isomman saa, mutta toisen kalasta ei tulla kateelliseksi – pikemminkin iloiseksi.

Insinöörin kolmi­vaiheinen nautinto


  Tenori Veli-Jukka Ollikainen laulaa kuorossa.

Harjun kamarikuoron tenori Veli-Jukka Ollikainen, 45, on diplomi-insinööri ja osaa vaivatta pilkkoa kuorolaulun kolmivaiheisen merkityksen elämälleen.

Lapsena Kuopiossa naapuriin oli muuttanut perhe, jonka poika soitti selloa. Seinän läpi kuultuna se kuulosti hyvältä, ja Ollikainen aloitti saman harrastuksen.

Noin 15-vuotiaana – murrosiän myrskyissä sello lakkasi kiinnostamasta, mutta rippileirin isoset houkuttelivat miehenalun Puijon nuorisokuoroon. Kuorolaulu toimi hyvin ahdistuksen poistajana ja oli balsamia levottoman sielun haavoille.

Kun Ollikainen muutti Tampereelle opiskelemaan ja pääsi Harjun nuorten kuoroon. Siinä ujo nuori mies sai sosiaalisia suhteita, tapasi tulevan vaimonsa, myöhemmin suurimman osan ystävistään ja lastensa kummit. Harrastuksen pariin oli kerääntynyt samanmielistä porukkaa.

Parhaimmillaan Ollikainen lauloi viidessä kuorossa. Opiskelut vähän kärsivät intohimosta kuoromusiikkiin.

Nyt tenori on tutkimuspäällikkönä ruuvikompressoreja valmistavassa yrityksessä, ja kuorolaulun merkityksessä on edetty kolmannelle asteelle – täydelliseen työn ja arjen unohtamiseen. Mitään muuta ei laulaessa voi ajatella kuin musiikkia.

– Isoa konserttia varten harjoitellaan monta kuukautta. Se on kovaa työtä, mutta kun soinnut saa kuulumaan siten kuin on kuvitellut, vaiva palkitaan.

– Konserteissa saavutettu kuntohuippu on oma elämyksensä. Kun nousee Tampere-talon lavalle smokki päällä ja yleisö vielä lopuksi taputtaa, se on palautetta, jota ei työelämässä saa. Myös pienemmät konsertit ja esiintymiset antavat hienoja kokemuksia.

Musiikki menee syvälle alitajuntaan ja tunteisiin. Se on huomaamatonta terapiaa.

Ollikaisesta on tullut riippuvainen niin, että kuoron kesätauolla hän käy lainaamassa kirjastosta nuotteja ja pimputtelee kotona pianoa.

– Aiheuttaa henkistä tuskaa olla ilman musiikkia.

Mies on kuljettanut kolmea lastaan jääkiekko- ja jalkapalloharjoituksissa ja värjötellyt kentän laidalla tarjotakseen vaihtoehtoja, mutta kaikki lapset ovat kuitenkin valinneet musiikin. Harrastukseen ei voi pakottaa, siihen pitää syttyä sisäinen palo.

TEKSTI: PÄIVI RAJAMÄKI
KUVAT: AINO VUOKOLA

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2014

Tilaa Mielenterveys-lehti