Mielenterveysseura vahvisti työuraani 1970- ja 1980-luvuilla – Jarkko Eskola

”Siirryin HYKS:n Lastenklinikan vt. apulaislääkärin tehtävistä Hesperian sairaalan apulaislääkäriksi 1967 erikoistuakseni psykiatriaan. Päätös ei ollut helppo. Prof. Niilo Hallman oli tarjonnut mahdollisuutta aloittaa erikoistuminen lastenlääkäriksi ja hahmotellut ajatusta, että erikoistuisin nuorisolääketieteeseen, silloin vielä olemattomaan erityisalaan.

Oli hän sitäkin väläyttänyt, että voisin saada osan jatkokoulutuksesta Yhdysvalloissa. Koin, etten voi haasteeseen vastata, ellen ensin tutustu ihmisen psyykkiseen kehitykseen ja psyyken sairauksiin. Siksi hakeuduin apulaislääkäriksi Hesperiaan, joka toimi silloin Helsingin kaupungin keskusmielisairaalana ja opetussairaalana. Lastenklinikan lääkärit arvioivat minun tulleen ”hulluksi” ja lähes katsoivat lävitseni, muutuin heille näkymättömäksi, olin hylännyt heidät.

Hesperiassa ja Lapinlahdessa

Hesperiassa oli jo lääkärinä Claes Andersson, jolla oli takanaan myös Veikkolan sairaalan kokemukset, ja pian sinne ilmaantui myös Ilkka Taipale. Elimme 1960-luvun sosiaalista ja yhteiskunnallista murrosta, jonka heijastumana potilaspaine Hesperian poliklinikalla oli jatkuvasti kasvussa.

Hesperian osasto A-2 vastasi itsemurhayritysten hoidosta, ja sairaalan päivystävinä lääkäreinä vastasimme myös vaativasta akuutin sairaanhoidon yksiköstä. Sosiaaliset ongelmat psyykkisten häiriöiden taustalla näyttäytyivät vahvoina.

Professori Toivo Pihkanen oli sairaalan johtavana ylilääkärinä myös neurologisen osaston ylilääkäri ja tutustuin häneen neurologisen koulutusvuoteni aikana. Vuonna 1969 siirryin Lapinlahteen, jonne Kalle Achté oli siirtynyt Hesperiasta tultuaan nimitetyksi psykiatrian professoriksi Martti Kailan jälkeen. Halusin saada myös teoreettisen yliopistosairaalan opetuksen osana erikoistumistani.

Tervetuloa Mielenterveysseuraan

Kaipasin foorumia, missä voisi keskustella mielenterveystyön alueesta laajemminkin. Niinpä uskaltauduin Mielenterveysseuran vuosikokoukseen varmaan syksyllä 1969.

Vastaanotto oli lämmin. Irja Rantanen oli seuran toiminnanjohtaja, Tytti Vuoripalo seuran kakkoshenkilö ja Topi Pihkanen oli Mielenterveys-lehden päätoimittaja. He arvioivat, että olisi hyvä saada nuori lääkäri mukaan toimintaan. Näin tulin kytketyksi seuran hallitukseen, jossa olin lähes yhtämittaisesti seuraavat 17 vuotta.

Napinahenkeä rauhoittamaan

Valmistuttuani 1971 psykiatrian erikoislääkäriksi sain tarjouksen tulla Lääkintöhallitukseen mielisairaaloita tarkastavan ylilääkärin viran vt. hoitajaksi. Minua houkuteltiin erityisesti valmistelemaan mielisairaslain uudistamista. Taustalla lienee ollut ajatus, että nuorten ja hieman äänekkäitten psykiatrien edustajan ottaminen rauhoittaisi napinahenkeä, joka voimakkaasti arvosteli sekä voimassaolevaa mielisairaanhoidon lainsäädäntöä että psykiatrista hoitojärjestelmää.

Olin ollut Lapinlahdessa tuon joukon äänitorvena. Lääkintöhallituksen silloinen pääjohtaja Leo Noro esitti virkani vakinaistamista ja syyskuussa 1971 valtioneuvosto asetti minut ylilääkärin virkaan.

Muutospaine kasvaa

Sen ja seuraavan vuoden aikana kiersin lähes kaikki silloiset mielisairaalat: kaksi valtion mielisairaalaa, 18 keskusmielisairaalaa ja 39  B-mielisairaalaa. Lisäksi oli vielä joukko kunnalliskotien mielisairasosastoja. Maan mielisairaaloissa oli 1971 noin 21 000 sairaansijaa. Ne muodostivat lähes 40 prosenttia maan kaikista sairaansijoista.

Nuorten psykiatrien polvi tuli myös Suomen Psykiatriyhdistyksen hallitukseen 1970-luvun alkupuolella, minä joukossa mukana. Näin myös psykiatrien oma järjestö tuki sitä 1970-luvun muutospainetta, joka kohdistui mielenterveystyön laajentumiseen ja sen yhteiskunnallistumiseen.

Mielenterveysseura vahva haastaja

Hämmästyin kun nyt kaivelin kaappejani ja löysin sieltä muun muassa seuraavia Mielenterveysseurassa tehtyjä asiakirjoja tuolta ajalta:

  • 1970 Mielenterveystoimistojen toimintaa ja asemaa selvittävä raportti.
  • 1971 Psykoterapeuttisen instituutin perustamissuunnitelma ja siihen liitetyt laajat keskeisten psykoterapiajärjestöjen lausunnot.
  • 1971 Vanhusten mielenterveysongelmat -toimikunnan mietintö.
  • 1975 Toimintaperiaatteet: 5-vuotissuunnitelma 1976–1980.
  • 1976 Ehdotus valistustyötä suunnittelevan ja koordinoivan työryhmän perustamiseksi.
  • 1976 Mielenterveystutkimuksen periaateohjelma
  • 1976 Koulutuspoliittinen ohjelma.
  • 1977 Tutkimuspoliittisen toimikunnan kokousmuistio; lapsuusiän mielenterveyden kehitys, kehityksen ehdot ja mielenterveysongelmat.
  • 1978 M-sarja 7/1978 Ehkäisevän mielenterveystyön periaatteet.
  • 1979 M-sarja 12/1979 Mielenterveys ja ympäristövaikutus nuoruusiässä. Seminaariaineisto.

Vaikuttava määrä muistioita ja ehdotuksia, jotka kuvastavat seuran aktiivisuutta  ja laajaa osallistumista moniin mielenterveystyön keskeisiin kysymyksiin. Seura olikin 1970-luvulla keskeinen vaikuttaja ja valtiovallankin haastaja.

Moniammatillista pohdintaa

Oma asemani lääkintöhallituksessa varmentui, kun sain mahdollisuuden suorittaa Master jatkotutkinnon sosiaalilääketieteessä Lontoossa, Brittiläisen imperiumin kuuluisassa London School of Hygiene and Tropical Medicine jatkokoulussa. Se merkitsi puolentoista vuoden poissaoloa Suomesta 1973–1974.

Tuon jatkokoulutuksen jälkeen koin hallinnon olevan osa sitä kansanterveystyötä, jota halusin tehdä. Mielenterveysseura asiantuntijoineen oli oivallinen paikka moniammatilliseen mielenterveystyön pohdintaan ja ideoiden valmisteluun.

”Punainen kirja”

Lääkintöhallituksessa valmistui pitkähkön ja laajan valmistelun pohjalta 1977 lääkintöhallituksen työryhmän mietintö: Psykiatrisen terveydenhuollon kehittäminen, niin sanottu ”punainen kirja”. Siihen kerättiin keskeiset psykiatrisen terveydenhuollon kehittämistavoitteet ja sosiaalilääketieteellisen ja ehkäisevän mielenterveystyön suuntaviivat. Siinä esitetyt näkemykset muodostivat 1970- ja 1980 -lukujen uudistustyön pohjan.

Professori Erkki Kivalon tultua lääkintöhallituksen pääjohtajaksi saimme vahvan tuen mielisairaanhoidon uudistamiseen. Kivalo kertoo muistelmissaan, että presidentti Kekkonen oli hänet nimittäessään painottanut erityisesti psykiatrisen hoidon uudistamista.

Kivalon kierroksilla 1970–1980-lukujen taitteessa tavoitimme silloisten sairaanhoitopiirien, mielisairaanhoitopiirien ja terveyskeskusten johtavat lääkärit ja kierrokset tehostivat mielisairaanhoidon integraatiota ja työnjakoa.

Lääkintöhallituksen ja seuran liitto

Merkittävää oli, että mielenterveystyön asiantuntijoina ja toteuttajina olivat henkilöt, jotka toimivat ajoittain sekä lääkintöhallituksen viroissa että Mielenterveysseuran toimihenkilöinä. Pirkko Lahti oli vuoden lääkintöhallituksen mielenterveystoimiston psykologina ja siirtyi myöhemmin Irja Rantasen seuraajaksi Mielenterveysseuran toiminnanjohtajaksi. Psykiatri Kari Pylkkänen siirtyi 1970-luvun puolivälin jälkeen lääkintöhallitukseen mielenterveystoimiston ylilääkäriksi. Psykologi Maila Upanne teki töitä molemmille organisaatioille, ja itse kykenin toimimaan virkani ohella myös Mielenterveysseurassa. Olin myös 1970-luvulla muutaman vuoden Veikkolan sairaalan kuntoutusosaston osa-aikaisena lääkärinä.

Mielisairaslaista kohti mielenterveyslakia

Näin valtion viraston, lääkintöhallituksen ja Mielenterveysseuran toimet liittyivät ja täydensivät toisiaan monin tavoin. 1970-luku oli mielenterveystyön kehityksen kannalta merkittävä vuosikymmen. Vuonna 1978 mielisairaslakia osin uusittiin ja mielenterveystyön edellytykset paranivat merkittävästi. Tarvittiin vielä 1980-luvun Mielenterveystyön komitea ja sen suositukset ennen kuin mielisairaslaista edettiin nykymuotoiseen mielenterveyslakiin. 

Uudistamistyön hedelmät kypsyivät hiljalleen 1980-luvulla toteutuneeseen muutokseen. Itse siirryin 1982 sosiaali- ja terveysministeriöön Vappu Taipaleen tullessa nimitetyksi sosiaali- ja terveysministeriksi.” 

Teksti: Jarkko Eskola, psykiatri. Mielenterveysseuran hallituksessa ja työvaliokunnan varapuheenjohtajana.

Juttu on osa Mieli 120 -historiikkia. Tutustu Suomen Mielenterveysseuran tarinaan täällä.