Claes Andersson: Veikkolan parantola – erilainen hoitoyhteisö

Claes Andersson Veikkolan parantolan edustalla.

”Kun minut vuonna 1970 valittiin Veikkolan parantolan ylilääkäriksi olin työskennellyt Tammisaaren keskusmielisairaalassa viisi vuotta ja Hesperian sairaalassa kolme vuotta. Minulla oli siis suhteellisen pitkä kokemus siitä, miten potilaita hoidettiin ja kohdeltiin kahdessa suuressa keskusmielisairaalassamme.

Sairaaloissa vallitsi voimakas diagnostinen kulttuuri, potilaille annettiin joku raskas diagnoosi – skitsofrenia, maanis-depressiivinen psykoosi tai psykopatia – jonka jälkeen hoitona oli lääkitys, insuliinihoito, joskus sähköhoito, toimintaterapia sekä keskusteluhoito.

Statukset riisuttiin

Veikkolan parantolassa tavoitteena oli luoda uudentyyppinen hoitoyhteisö, missä tavoiteltiin kaikkien yhteisössä työskentevien aktiivista osallistumista hoitotyöhön – siis psykologien, hoitajien, hoitoapulaisten ja muun henkilökunnan aktivisuutta.

Veikkolassa oli 70 sairaalapaikkaa ja Veikkolan työklinikalla 30 paikkaa. Koska emme halunneet korostaa virkojen statusta päätettiin, että luovumme kaikista virkapuvuista. Käymässä oleva vieras ei siis pystynyt pukeutumisesta erottamaan potilaita henkilökunnasta.

Kaikki osallistuivat

Hoidossa korostettiin tiimityön merkitystä. Päivittäiset hoitoryhmät olivat pakollisia. Sään salliessa ryhmiä saatettiin pitää luonnon helmassa, vapaissa muodostelmissa.

Aamuisin jokaisella osastolla oli aamukokous, missä keskusteltiin käytännön asioista, kuten siivouksesta, säännöistä ja käytösrikkeistä, sanktioista sekä päivän ohjelmista. Kaikki osallistuivat siivoukseen ja ruoan jakeluun.

Potilaiden aktiivisuus saattoi aiheuttaa myös konflikteja – kun innokkaat potilaat halusivat olla mukana laittamassa ruokaa hermostui keittiön henkilökunta – ”ai meidän ruoka ei muka kelpaa!”

Aamuisin järjestimme myös vapaaehtoisia rentoutusryhmiä sekä pelkojen ja pakko-oireiden poisherkistämistä.

Veikkolassa viihdyttiin

Tärkeitä olivat myös erilaisten juhlien ja synttäreiden järjestäminen -  niissä jokainen saattoi vuorollaan olla yhteisön keskipisteenä. Myös tanssiminen ja saunominen olivat niin potilaiden kuin henkilökunnankin suosiosssa.

Pyrkimyksemme tasavertaisuuteen ja yhteiseen vastuunkantoon palkittiin sillä, että ilmapiiri hoitoyhteisössä muuttui hyvin myönteiseksi. Jopa siinä määrin, että jotkut potilaat viihtyivät niin hyvin, etteivät halunneet lähteä pois Veikkolasta.

Veikkolan kokemus oli myönteinen ja avartava ja todisti minulle, että potilaiden auttaminen ei edellytä sen enempää tiukkaa hierarkkista kuria kuin diagnostista leimakulttuuriakaan.”

Teksti: Claes Andersson, psykiatri