Päivi Mattila: "Homekriisissä kotini muuttui kaaokseksi"

"Perheemme homekriisi pamahti päälle täydellä voimallaan syksyllä 2010. Koti meni silloin alta viikon sisällä monessakin mielessä. Meidän oli pakko lähteä evakkoon pahojen homealtistusoireiden takia. Saman viikon aikana käynnistyi rankka eroprosessi.

Olimme oireilleet jo pitkään, useampia vuosia. Minulla ja lapsilla oli astmaattisia oireita, ja nuorempi lapsi oli sairastanut kymmeniä korvatulehduksia. Käsiäni poltteli, ja ääni meni aina samassa kohtaa yläkerrassa, vaikka kun luin lapsille iltasatua lähellä väliseinää, jonka takana sijaitsi kylpyhuone.

Homevaurio oli syntynyt jo vuosia ennen kuin muutimme asuntoon, kelvottomasti tehdyn kylpyhuoneremontin yhteydessä. Sitä oli korjailtu myöhemmin, mutta huonosti. Home oli kuivunut rakenteisiin, ei haissut eikä herättänyt huomiotamme.

Asiaa alettiin selvittää, ja ensin tuli paikalle kosteusvaurioihin erikoistunut remonttifirma. Kun menin paikan päälle katsomaan käynnistynyttä remonttia, tiesin heti, että kaikki oli tehty päin seiniä. Seiniä oli desinfioitu, mutta kylpyhuonetta ympäröiviä rakenteisiin ei ollut kajottu. Irtaimisto oli saastunut, kun tavarat oli peitetty häthätää repeilleellä elmukelmun tapaisella.

Odotimme kunnollista remonttia puolitoista vuotta. Asuimme ensin kolmikerroksisen asunnon kellarikerroksessa, ja saastuneet yläosat oli suljettu.  Uuden remontin alku siirtyi kerta toisensa jälkeen.

Kerran saimme lomamatkalle puhelun, että asunto pitäisi tulla heti tyhjentämään. Järjestin naapurin hakemaan mukaan tärkeimmät tavarat. Hälytyksestä huolimatta mitään ei tapahtunut.

Kun altistus on paha, oireita ilmaantuu jo pienestäkin homemäärästä. Ehdimme juuri asettautua kahteen tilapäisasuntoon, kun niistä tuli nopea lähtö oireista johtuen.

Muuttokierre muistuttaa pakolaisuutta

Homekriisissä koti ei olekaan enää turvasatama, päinvastoin. Siitä tulee liikkuva kaaos, hahmottumaton, mustekalamaisen lonkeroinen kriisipesäke. Erona tulipaloon on, että sen kestoa ei voi tietää, eikä sitä päättyykö se koskaan.

Samaan aikaan kun terveys menee, romuttuu talous, ja kodin irtaimisto muistoineen voi tuhoutua osittain tai kokonaan. Kahdesta samanaikaisesta asunnosta on tuplakulut remontin aikana, ja päälle loputon määrä muutto- ja remonttilaskuja. Kotivakuutuskaan ei korvaa, koska homevaurio ei ole syntynyt yhtäkkiä. Onneksi taloyhtiö vastasi meillä isosta osasta remonttikustannuksia.

Muuttokierre muistuttaa pakolaisuutta tai asunnottomuutta. Koko omaisuus on välillä kirjaimellisesti auton takakontissa.

Toistaiseksi tietoa homealtistuksesta on ollut niin vähän, että altistunut itse on joutunut olemaan asiantuntijana niin terveys- ja sisäilmaongelmissa kuin homesaneerauksessa ja juridisissa asioissa. Meidän tapauksessamme taloyhtiön hallitus teki parhaansa, mutta ammattilaisten piittaamattomuus oli järkyttävää. 

Pahasti altistunut oireilee kaikkialla, missä on vähänkin hometta. Monessa rakennuksessa sitä on jonkin verran, ja terveet ihmiset sietävät sitä pieniä määriä. Itselleni Helsinki on muuttunut homekriisin myötä eri kaupungiksi. Haistan homevaurion rakennuksista usein jo ulkopuolelta. Kokoushuoneessa voivat ilmaantua tutut oireet, mennä ääni, ja ihoa polttaa.

Mitätöinti moninkertaistaa kriisin

Homekriisin mitätöinti on paha juttu, myös siksi, että se saa koko kriisin kertautumaan. Päinvastoin kuin tulipalossa, tuho ei ole näkyvää ja vaurioiden selvittäminen kestää pitkään. Kun sinua ei uskota eikä ryhdytä toimenpiteisiin, kriisi pitkittyy ja käy entistäkin kalliimmaksi.

Paitsi että homekriisi kuormittaa henkisesti äärimmilleen, se vie kaiken ajan ja energian. Joka ikinen ilta riittää saastuneen irtaimiston hävitettävää ja pyykättävää, muutettavaa, pakattavaa tai purettavaa, selvittelyä, käytännön asioiden hoitamista.

Esimerkiksi kaikki tekstiilit oli pestävä 90 asteen lämpötilassa, kone kerrallaan. Siinä sitten katsottiin, mikä vaatteista kestää käsittelyn, mikä hajoaa.

Vihdoin käynnistyi taloyhtiön toimesta perusteellinen remontti, jossa rakenteet purettiin auki ja kaikki jäljelle jääneet huonekalut puhdistettiin perusteellisesti. Ylimmästä kerroksesta jouduimme hävittämään lähes kaiken.

Vuosi sitten, lähes kolmen vuoden jälkeen palasimme lasten kanssa takaisin vanhaan kotiin. Vuosi on mennyt epätietoisuudessa, pystymmekö enää asumaan siellä. Vaikka rakenteet ovat nyt varmasti puhtaat, niin homeelle altistunut voi olla niin herkistynyt, ettei siitä huolimatta voisi palata. Halusimme palata, koska koti ja naapurusto ovat ihania. Nyt olemme huomanneet, että voimme jäädä. Käytössä on ilmaa puhdistava ionisaattori, enkä oleskele pitkiä aikoja yläkerrassa.

Yhdessä olemisesta tuli koti

Homekriisin aikana on ollut pakko lokeroida asioita ja keskittyä kulloinkin vain välttämättömimpään. Arjen on ollut pakko pyöriä. Ensimmäisellä sijalla ovat olleet lapset, seuraavaksi on tullut työ.

Voimat eivät ole riittäneet muuhun, esimerkiksi monen juoksevan asian hoitamiseen, altistuneiden vertaistukiryhmille tai oikeudenkäynneille. Kun ihminen on eloonjäämismoodissa, ei jää myöskään tilaa harrastuksille.

Lasten näkeminen iloisina on kuitenkin tuonut minulle valtavasti voimaa. He eivät osanneet kaivata tuhoutuneita lelujaan, ja uusiakin he saivat jatkuvasti. Kun kotia ei ollut, yhdessä olemisesta tuli meille koti. He keksivät jokaisesta evakkokodista hyviä puolia ja kutsuivat tyytyväisinä kavereitaan kylään.

Hyvin laitettu ruoka on ollut minulle yksi arjen voimavara, jota arvostan edelleen joka päivä. Ruoankin välityksellä on mahdollista auttaa ja tukea toisia, laittaa sitä yhdessä ja kutsua syömään. Viime vuosina kaverien kutsut syömään ovat olleet kullanarvoisia.

Olen onneksi pystynyt tekemään töitä koko ajan. Siellä on ollut vain pakko keskittyä muihin asioihin. Rankat tapaukset, myös kuolemanvaarassa olevien ihmisten auttaminen on auttanut suhteuttamaan omiakin asioita.

Työ ihmisoikeuskysymysten parissa on minulle intohimo. Maailman eriarvoisuus ja oikeudenmukaisuuden puute ovat puhutelleet minua pienestä asti. Ensimmäisellä rauhanmarssilla kävin 12-vuotiaana, ja yläasteikäisenä apartheidin vastaisissa mielenosoituksissa.

Koen työssä edelleen joka päivä innostuksen hetkiä. On palkitsevaa onnistua sovittelemaan muiden välisiä solmuja. Työt ja esimiesasema myös vaativat.  Vaikka olen aina ollut suurpiirteinen ihminen, vielä vähemmän otan pulttia, jos joku valittaa pikkuasioista, ja olen entistä tarkempi kuuntelemaan toisten huolia. Jokaisella on kuitenkin omat syynsä käyttäytyä kuten käyttäytyy.

Taito pyytää apua

Ymmärsin varhain, että olen etuoikeutetussa asemassa. Tutkin väitöskirjassani köyhien ihmisten elämää Intiassa. Siellä arvaamaton kriisi voi suistaa raiteiltaan yhden ihmisen lisäksi koko lähiyhteisön, esimerkiksi kymmenen ihmisen elämän. Kriisi voi johtua esimerkiksi yllättävistä hautajaiskuluista, tulipalosta tai huonoista naimakaupoista.

On ollut välttämätöntä pyytää apua. Olen jo lapsena oppinut, että tukea ja apua saa, jos pyytää. Kuormittuneessa tilanteessa on tarvittu paitsi kuuntelevia korvia, myös käytännön apua. Olen oppinut, että jos tarjoaa apua toiselle, lupauksen pitäminen voi olla ratkaisevan tärkeää.

Vanhemmat ovat olleet tärkeä tukipilari, ja he ovat auttaneet mahdollisuuksiensa mukaan. Olen kiitollinen, että niin moni ystävä ja läheinen on kulkenut mukana, vaikka he ovatkin joutuneet antamaan enemmän kuin saaneet.

Vaikka minulla on työn puolesta kokemusta ja tietoa asioihin vaikuttamisesta, olen ollut kuitenkin homekriisissä välillä ihan kädetön. Mitä, jos olisin ollut jo valmiiksi huonommassa asemassa?

Kun työn kautta olen jo tiennyt elämän järjettömistä puolista, sain itse tuta aavistuksen samaa. Kärsimys ei tosiaankaan jalosta, vaan mustista tunneleista menee pakon edestä läpi."
 

KUKA? Päivi Mattila

•    asuu Helsingissä, kotoisin Espoosta
•    kahden kouluikäisen lapsen äiti
•    valtiotieteen tohtori, Ihmisoikeusliiton pääsihteeri
•    harrastaa salsaa, sulkapalloa, joogaa ja kävelyä

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 3/2014

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA