Pultsaripoika oli pelastava enkelini

Olin silloin työssäkäyvä perheenäiti, 34 vuotta. Lapset olivat silloin iältään 13 ja 6. Poikia molemmat. Mieheni oli pätevä rakennusalan ammattilainen. Kahdeksankymmentäluvulla ei vielä puhuttu paljon uupumuksesta tai loppuun palamisesta.

Lapsuudenkodissani ei koskaan puhuttu uskonasioista, mutta minä sain käydä pyhäkoulua ja tyttökerhoa. Iltarukous antoi turvallisuuden tuntua luin sen usein ääneen kahdelle vanhimmalle siskolleni. Muistan myös rukoilleeni aina hätätilanteessa ja usein tuli apu silloiseen tilanteeseen. Minulla on kaksi siskoa, vanhin siskoni on lievästi kehitysvammainen. Minä olin vahvasti isän tyttö. Olin kolmentoista vanha kun äiti ja isä erosivat, jäimme keskimmäisen siskoni kanssa isän kanssa asumaan. Vanhin sisaremme muutti äidin kanssa.

Kerkesimme asua puoli vuotta isän kanssa kun hän kuoli kotisohvalle.

Elämä jatkui, äiti muutti meidän luokse takaisin.

Olin 15 vuotta, kun tapasin mieheni. Olin kahdeksantoista vuotta, kun menimme naimisiin. Siitä alkoi meidän yhteinen matka. Elämä oli taloudellisesti tiukkaa, alkuun asunnot olivat ilman mukavuuksia. Mutta silti elämä oli kunnossa, asiat menivät eteenpäin. Jumala oli jäänyt taka-alalle. En muista että olisin tarvinnut edes hätärukouksia. Lapset syntyivät seitsemän vuoden ikäerolla, pojat olivat helppohoitoisia kilttiä ja tottelevaisia lapsia.

Aloimme rakentamaan omaa taloa. Mieheni oli kätevä käsistään, mutta minun hartioilla oli perheemme raha-asioiden hoito. Muistan, että valvoin joskus yöllä ja mietin riittääkö kustannusarvio. Lainan saanti ei ollut helppoa. Samana vuonna työpaikkani muutti uusiin tiloihin, olin kaupan alalla osaston vastaavana jossa tehtiin paljon laitoskauppaa ja vähittäiskauppaa. Artikkelimäärä kasvoi, tehtävät laajenivat hehtaarihallissa.
Tunsin silloin ettei aika riitä, aloin olla tosi väsynyt. Vaadin itseltäni liikaa. Piti olla kaikki asiat hallinnassani, ei mitään armoa itseäni kohtaan. Koin myös huonoa omaatuntoa kun ei ollut aikaa miestäni tarpeeksi auttamaan talonrakennuksessa. Vaikka työpäiväni olivat pitkä, lasten hoito, ruoanlaitto, eväiden vienti miehelle rakennukselle.

Talo valmistui, muuttokuntoon vuotta myöhemmin. Työpaineet kasautuivat ja oma riittämättömyyden tunne.

Tuli kevät, kolme vuotta myöhemmin. Kun heräsin aamulla aloin heti oksentamaan. Yritin mennä työhön, olin voimaton ja huippasi. Olin käynyt hierojalla, joka totesi että olenko ollut kolarissa kun kaikki paikat on jännityksessä. Sairauslomani alkoi, joka oli minulle kauhistus, että minäkö olen sairastunut mielenterveyden vuoksi. Tästä alkoi raju alamäki. En enää nukkunut edes unilääkkeellä. En pystynyt syömään vapisin ja tärisin.

Nyt muistin lapsuuden rukousavun. Polvistuin monta kertaa rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta apua. Minun aikataulussani apu piti tulla nopeasti. Rupesin epäilemään onko Jumala sittenkään olemassa. Silloin tuli ensimmäisenä itsetuhoajatus. Pitää päästä pois, jos vain löytyisi sulaa järveä. Nyt minä olen seonnut. En ollut nukkunut kolmeen yöhön. Minusta ei enää ole äidiksi eikä vaimoksi. Miten käy talon lainanmaksujen kun en pysty työhön. Lasten ja mieheni ei tarvitse kärsiä ja nähdä minua seonneena.

Mieheni oli hämillään ja ihmeissään. Hän oli sitä mieltä, että kyllä ihminen nukkuu kun on tarpeeksi väsynyt. Hoipertelin ystäväni luokse joka asui lähistöllä ja kerroin tilanteen. Hän vei minut lääkäriin ja saattoi sitten  sairaalaan. Luulin että saan siellä jonkin piikin, jolla saan nukuttua univelat, jos sitten olo helpottuu. Mutta lääkkeitä, lääkkeitä, huonoa nukkumista. Kyllä se oli pelottava paikka. Rukoilin siellä useasti että hyvä Jumala ota minut pois tai paranna.

Reilun viikon perästä mieheni tuli hakemaan minua kotiin. Olin kuin muumio, en tuntenut lapsiani enkä muitakaan läheisiä kohtaan mitään tunteita. Siskoni oli vastaanottamassa kakkukahvien kanssa. Käteni tärisivät, olin tosi heikossa kunnossa. Lähdettiin mieheni kanssa apteekista hakemaan lääkkeet mitä sairaalasta oli määrätty. Apteekki oli virtaavan veden vieressä. Mies meni apteekkiin ja minä jäin autoon.
Nyt oli minulla tilaisuus, aivan kun joku olisi läpsäyttänyt olalle, että nyt mene, kohta helpottaa. Ihmisiä käveli sillalla, joten muistan ajatelleeni että en halua herättää huomiota. Juoksin sillan reunakivetystä suoraa päätä virtaavaan veteen. Muistan että yritin mahdollisimman nopeasti päästä veden alle, mutta päälläni oleva nahkatakki ei heti uponnut.

Kohta tunsin että joku vetää kädestä, kun tulin pintaan tajusin että pultsaripoika tukka auki hapsottaen veti minua ylös, kastellen myös omat vaatteensa. Muistan hänen sanoneen että tyttö, tätä elä tee koskaan.

Tämä ”rantojen hamppari” oli Jumalan lähettämä pelastava enkeli. En jaksa uskoa että sillalla kävelevät hienoissa pukeissa olisivat tulleetkaan kylmään virtaavaan veteen kastelemaan vaatteitaan.
Ei ollut minun aikani lähteä. Jumalalla on omat suunnitelmat.

Tämän jälkeen ambulanssi tuli paikalle. Kerroin mieheni tultua paikalle että tämä ei ole sinun syytäsi.

Reilun vuoden olin vielä työkyvytön. Olin kolme kuukautta sairaalassa. Vuosi oli hyvin tuskaista ja vaikeaa. Tutustuin moniin hengellisiin ja rukoileviin ihmisiin. Olin tehnyt päätöksen, että koskaan tee itselleni itsetuhoa. Ajattelin, että katsotaan mitä ihmisen pitää kestää. Kerroin myös vanhemmalle pojalleni että ei tarvitse enää pelätä, tämä ei koskaan toistu. Päätöksen jälkeen alkoi toipuminen pienin askelin.
Työelämään palasin noin vuoden perästä tästä tapahtumasta.

Nyt olen 60-vuotias, työelämässä. Tunnen että elän elämäni parasta aikaa.
Poikani ovat nyt aikuisia, heidän kanssa on lämpimät ja läheiset välit. Olen myös kolmen lapsen mummo.

Olen kertonut muutaman kerran elämänkokemukseni seurakunnan tilaisuuksissa. Toivon että tästä olisi apua Ihmiselle joka ei näe ”tunnelin päässä valoa”.

-Maaret