Aku Kopakkala: "Irtisanominen yhdisti minut toisiin"

”Kun synnyin, synnytys oli ollut vaikea. Lääkäri oli todennut vanhemmilleni, että kärsisin pysyvästä kehitysvammasta.  Äiti otti lausunnon annettuna koko loppuelämänsä.

Oletetusta kehitysvammasta oli minulle hyötyä. Vanhemmat eivät koskaan odottaneet minulta mitään. Vaikka äiti piti minua omituisena, hän kohteli minua aina lämpimästi ja huolehtivaisesti.

Sittemmin vapaaoppilaspaikkani Etelä-Espoon yhteiskoulussa oli vanhemmille aikamoinen yllätys. Myös kansainvälinen menestykseni shakkikisoissa sai isän tarkistamaan kantaansa kehitysvamman suhteen.

Asuimme silloin Otaniemessä Espoossa. Isä oli tullut Pohjanmaalta rakentamaan Tapiolaa. Äiti oli töissä Mäntyviidan Elannossa. Minulla oli vanhempi sisko, jolla oli eri isä. Myöhemmin kuulin velipuolesta, jonka äiti oli antanut pois pienenä.

Isä oli alkoholisti, ja hän esiintyi välillä juovuksissa työpaikallakin. Silloin sellaista katsottiin sormien läpi. Tilanne ei ollut yksin isän syy, äitikin sieti sitä. Tunsin kotioloista häpeää. Etelä-Espoo oli varsin vaurasta seutua, ja koulukaverit hyvin erilaisista oloista. En voinut ajatellakaan kutsuvani heitä kylään. Kerran, kun kaverini tuli yllätysvierailulle, katosin sopivasti paikalta.

Kodin ilmapiirissä oli myös paljon hyvää. Tunteita sai ilmaista vapaasti. Siellä vallitsi suvaitsevainen ilmapiiri: keneltäkään ei voinut vaatia täydellisyyttä, kun sitä ei itsekään ollut. Kelpasin aina omana itsenäni. Perusasioista huolehdittiin hyvin.

Lähdin 14-vuotiaana kesätöihin Lontoon Sohoon hotelliin. Isosisko Tepa oli siellä respassa töissä. Hotelli paljastui tuntihotelliksi, ja samalla varsinaiseksi suvaitsevaisuuden oppikouluksi. Vapaa-aikana pyörin Hyde Parkissa milloin minkäkin uskonlahkon happeningeissa. Kolmen kuukauden kuluttua sain puhelun, että äiti oli joutunut auto-onnettomuuteen. Palatessani kävi ilmi, että mitään ei ollut tapahtunut, vaan vanhemmat vain halusivat minut kotiin.

Kolme viikkoa syömälakossa

Abivuonna pohdimme luokkakaverini kanssa, mitä oikeasti halusimme elämältä. Päätimme erota koulusta ja lähteä merille. Lähdimme ilmoittamaan asiasta rehtorille kesken historiantunnin. Rehtori kuunteli meitä sanattomana, nousten vuoroin seisomaan ja istuutuen pöytänsä takana. Marssimme ulos koulusta luokkakavereiden hurratessa ikkunoista. Vanhemmat olivat yhtä lailla mykistyneitä.

Illalla selvisi, että kaverini äiti ei päästänyt häntä merille, ja suunnitelma kariutui. Myöhemmin jouduin tenttimään lukion viimeisen vuoden. Sain huonon päästötodistuksen, joka vilisi opettajien antamia viitosia.

Opiskelin aluksi Helsingin yliopistossa filosofiaa, joka on ollut minulle hyvin merkityksellistä. Myös irtisanomisjupakkani taustalla vaikutti tieteenfilosofian harrastukseni. Kun tutustuin innovatiiviseen psykologiporukkaan, aloin opiskella psykologiaa ja sain siitä ammatin.

Opiskeluaikana aloin ympäristöaktivistiksi. Olin mukana Koijärvellä, Hattuvaarassa ja Altalla. Protestit edustivat uudenlaista kansalaistottelemattomuutta. Moskovan olympialaisten aikaan olimme kolme viikkoa syömälakossa Senaatintorilla, kun ministeri Tähkämaa ei suostunut esittelemään Koijärvi-asiaa Koiviston hallitukselle.

Toimin myös HYY:n hallituksen puheenjohtajana ja olin perustamassa Nyyti ry:tä. Kun sittemmin toimin Espoon kunnallispolitiikassa, tutustuin paremmin tulevaan vaimooni. Alun perin olimme tosin tavanneet koulussa jo ennen teini-ikää.

Nykyisin meillä on neljä aikuista lasta, jotka elävät omaa elämäänsä. Kun he olivat pieniä, asuimme pitkään Karjalohjalla luonnon keskellä. Elätimme perhettä muun muassa pitämällä verkkokauppaa ja loma- ja kurssikeskusta. Palasimme pääkaupunkiseudulle, kun lapset kasvoivat.

Ihmisammatissa toimiminen ei ollut itsestään selvää

Tulin töihin terveyspalveluita tarjoavaan Mehiläiseen, kun siitä rakennettiin innolla suomalaista pörssiyhtiötä, 13 vuotta sitten. Aluksi toimin konsulttina, ja minua pyydettiin jäämään.  Alkuvaiheessa siellä käytiin rakentavaa keskustelua ja oli hyvä yhdessä tekemisen henki.

Olin rakentamassa muun muassa työpsykologian ja psykoterapian yksiköitä. Tehtävänäni johtavana psykologina, myöhemmin kuntoutusjohtajana oli etsiä tutkimusnäytöstä sitä, mikä toimii ja ottaa se käyttöön.

Rakensimme 2000-luvun alussa masennuksen hoitomallin, jossa jokainen potilas kohdattiin yksilönä, ainutlaatuisine elämäntilanteineen. Hoidossa käytiin läpi masennuksen syitä, esimerkiksi menetyksiä, kannustettiin ratkaisemattomien kysymysten ratkaisuun ja rakennettiin arjen hallintaa tukeva elämänsuunnitelma.  Potilaaseen pidettiin myöhemmin yhteyttä puhelimitse. Malli toimi loistavasti.

Kolme viimeistä vuotta kehitin skitsofreenikkojen hoitoa. Järjestimme esimerkiksi SCIT-koulutusta lähihoitajille. Sen myötä he kykenivät ohjaamaan ryhmiä, joissa skitsofreenikot oppivat uusia taitoja, muun muassa tunteiden ja kasvonilmeiden tunnistamista.

Lähihoitajat olivat kiitollisia kun saivat käyttöönsä uusia ammatillisia työkaluja. Lääkärien ja psykologien kouluttaminen olisi ollut liian kallista. Olen aina halunnut muuttaa asioita paremmiksi yhdessä toisten kanssa. Olen halunnut ja saanut tehdä ihmisiin liittyviä, mielekkäitä asioita. Ihmisammatissa toimiminen ei ollut itsestään selvää, koska olen ollut alun perin sangen ujo.

Olen aina puhunut avoimesti

Vierastan titteleitä. Piiloutuminen ammattinimikkeen taakse estää kohtaamasta ihmistä ihmisenä, eikä edistä parantumista. Itse asiassa ammattilaisten pönötys on sairastuttavaa.  

Terveydenhoidon rakenteet toimivat nyt valitettavan pitkälti taloudellisen intressin, ei parantamisen tai parantumisen äärellä. Katsotaan jalkoja, käsiä tai välittäjäaineita, mutta unohdetaan kenen välittäjäaineista on kyse.

Eräänä kesäkuisena aamuna töihin tultuani minulle ilmoitettiin, että työvelvoitteeni Mehiläisessä päättyy välittömästi, syynä kommenttini TV1:n MOT-ohjelmassa. Siinä olin todennut pitäväni outona nykyistä tilannetta, jossa tutkimustietoa psyykenlääkkeiden tehosta ei huomioida hoitokäytännöissä.

Irtisanominen tuli todella puun takaa. Olen aina ollut avoimen kriittinen, parhaan minulla olevan tietämyksen mukaisesti. Esimerkiksi Mediuutisten kolumnistina kirjoitin vuosia lääkkeistä kriittiseen sävyyn.

Kun kannoin tavaroita ulos laatikossa pitkin käytävää ja työkaverit kysyivät, minne olin menossa, olo oli hyvin epätodellinen. Olin ollut töissä Mehiläisessä niin kauan. Toisaalta en ole koskaan ajatellut, että työnantaja voisi omistaa työntekijänsä ajatukset. Kysymys on sananvapaudesta.

On ollut virkistävää havahtua

Olen saanut niin paljon järkkymätöntä tukea ja kannustusta, etten ole ehtinyt pudota. Vaimo totesi, ettei ollut enää pitkään pitänyt Mehiläistä eettisesti parhaana työpaikkana. Lapseni ovat minusta ylpeitä.

Ystävä perusti tuekseni Facebook-ryhmän, johon on liittynyt tuhansia. Media on antanut tapaukselleni paljon näkyvyyttä. Minua on pyydetty puhumaan ja mukaan kirjahankkeisiin. Psykologiliitto on käynnistänyt irtisanomisesta oikeusprosessin, koska pitää sitä törkeänä ja laittomana. Yleensä työstä irtisanotuksi joutuminen erottaa ihmisen toisista, ja siihen voi liittyä häpeää ja salailua. Minulle kävi päinvastoin: olen tullut yhdistetyksi toisiin.

Tämä kaikki on muuttanut minua ihmisenä. Kun olen suostunut puhumaan, olen samalla avautunut. Olin ehtinyt tulla tavallaan pönäkäksi ja kapeaksikin duunissani. Kun olin joku jossakin, huonompikin päivä menetteli.

Ilman tapahtunutta olisin jatkanut samaa rataa eläkeikään. On ollut virkistävää havahtua ja joutua miettimään elämänsä uudestaan, vaikka siihen liittyy myös turvattomuutta.

On vapautta, että elämässä ei ole juuri nyt velvoitteita eikä tarvitse osoittaa mitään. Nyt olisi mahdollista vaikka juosta maailman ympäri. Tähän mennessä sen on tehnyt kaksi ihmistä. Voisin olla se kolmas.”

KUKA? Aku Kopakkala

Asuinpaikka: Espoo
Perhe: Vaimo ja neljä aikuista lasta
Ammatti: Psykologi
Harrastukset: Kirjoittaminen, tieteellisten julkaisujen seuraaminen, ultrapitkien matkojen juoksu

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 4/2014.

TEKSTI: Ellen Tuomaala
KUVA: Heli Kumpula