Arja Sihvonen: "Koulukiusaaminen jätti pysyvät jäljet"

”Jo lapsena olin ujo ja hiljainen, ja leikin paljon itsekseni. Isosisko on ollut aina voimakkaampi luonne. Jäin hänen varjoonsa.

Kasvoin äidin, isän ja kaksi vuotta vanhemman siskon kanssa. Kotona oli turvallista, mutta en uskaltanut kertoa asioitani vanhemmille. Vanhempani ovat hyvin erilaisia. Äitini on karjalainen, puhelias ja temperamenttinen, minun vastakohtani. Sisko on perinyt äidin luonteen, ja rauhallinen isä on luonteeltaan lähempänä minua.

Lapsuuden perhe on minulle edelleen tärkeä, ja olemme paljon yhteyksissä, kun omaa perhettä ei ole. Toki asun omillani ja hyvä niin. En kuitenkaan puhu heille ahdistuneista tunteista ja ajatuksistani, koska en halua huolestuttaa perheenjäseniäni.

Koko luokka mukana kiusaamisessa

Koko lapsuuteni kamppailin ujouteni kanssa ja jäin helposti yksin. Ala-asteella ystäväni jätti minut toisen ystävän tähden. Siitä alkoi traumatisoiva kiusaaminen, jota kesti melkein seitsemän vuotta, ylä-asteen loppuun asti. Minulla ei ollut yhtään ystävää. Lopulta koko luokka kiusasi tai ainakin hyväksyi kiusaamiseni.

Silloin tein ensimmäisen itsemurhasuunnitelman ja olin lähellä toteuttaa sen. En kertonut kiusaamisesta kenellekään, en edes kotona. Luultavasti sairastuin masennukseen jo silloin.

Nuorena vietin paljon aikaa omassa huoneessani ja tein vain läksyjä. Rippikoulussa kiinnostuin uskonasioista. Avauduin ahdistuksestani papeille ja nuorisotyöntekijöille, mutta se ei johtanut mihinkään. Olin mukana seurakunnan toiminnassa, myös isosena. Seurakunnan ulkopuolella olin todella yksin.

Opiskelin sosionomiksi. Olin tunnollinen opiskelija ja menestyin opinnoissani. Pääsin sosiaaliohjaajaksi maahanmuuttoyksikköön, jossa hoidin huolella tehtäviäni sosiaalityöntekijän työparina. Vakinaistamisen yhteydessä työterveystarkastuksessa sain korkeat pisteet masennusseulassa, ja minulle määrättiin sairaslomaa. Palautin paperin ja sanoin, etten tarvinnut sitä.

Käännekohta elämässäni oli, kun vakava masennus lopulta diagnosoitiin. Tutustuin 2002 pappiin, joka avasi silmäni näkemään, että paha oloni johtui sairaudesta. Hän auttoi kertomaan asiasta läheisilleni, ja vei minut psykiatriseen hoitoon. Vaikka nykyään tapaammekin harvoin, hän on kulkenut rinnalla yli 14 vuotta. Hänen seurassaan olen tuntenut itseni hyväksytyksi.

Siihen asti luulin, että paha olo ja halu kuolla vain olivat osa luonnettani. Diagnoosin myötä niille löytyi selitys. Ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että tarvitsin apua, aluksi sairaalan suljetulla osastolla.

Siitä alkoi uusien asioiden ymmärtäminen itsestäni. Aloin nähdä elämän todellisuutta, myös sisälläni kantamiani salaisuuksia. Ammatti-ihmisten avulla aloin pikku hiljaa käsitellä kipeitä kohtia.

Painia pahaa oloa vastaan

Aloin ymmärtää, että koulukiusaaminen oli jättänyt pysyvät jäljet sieluuni. Sitä seurannutta yksinäisyyttä on ollut hyvin vaikea kestää. Kukaan ei voi käsittää, miten yksinäiseltä koulun käytävällä tuntuu, kun toiset nimittelevät eikä vierellä ole ketään.

Motivaationi on välillä kovin hukassa, ja arki uuvuttavaa, jos paha olo valvottaa ja aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Toiset ihmiset saavat onneksi näkemään myös vähän valoa ja toivoa.

Kamppailen itsetuhoisuuteni kanssa. Kun ahdistus on niin kovaa, ettei siitä usko selviävänsä, tuntuu, että olisi parempi kuolla ja päästä kärsimyksestä. Ahdistus kulkee enemmän tai vähemmän mukana, ja on osa elämääni. Se voi nousta esiin, vaikkei mitään erityistä olisi tapahtunut.

Minun on myös oltava tarkkana kuormituksen kanssa ja hyväksyttävä, että joskus sairaalakin on paikallaan. Huono itsetunto, arvottomuuden tunne ja yksinäisyys voimistavat tuntemuksia.

Itsetuhoisuuttani on kuultu ensimmäistä kertaa

Vuosi sitten, viimeisimmän itsemurhayrityksen jälkeen kuulin Laakson sairaalassa Linitystä, eli Mielenterveysseuran tarjoamasta Lyhytinterventiosta itsemurhaa yrittäneille. Pääsin ohjelmaan mukaan. Linity on auttanut minua ymmärtämään, että kun itsemurhayrityksen hetkellä ei enää pysty ajattelemaan normaalisti, kierre olisi pysäytettävä jotenkin ennen sitä. Aina keinot eivät toimi, mutta onneksi joskus. Olemme käyneet niitä yhdessä läpi.

Linityssä olen saanut puhua itsetuhoisuudestani ja pohtia, miten itsemurhayritys mahtoi käynnistyä. Kanssani on keskustellut ihminen, joka tietää mistä puhun. Minua on kuultu tässä asiassa ensimmäistä kertaa. Itsetuhoisuuteni on nyt otettu vakavasti. Usein aiemmin on sattunut, että yrityksen jälkeen päivystyksestä on lähetetty kotiin ja se siitä. Itsemurhataipumustani ei ole koskaan käsitelty kunnolla psykiatrian poliklinikallakaan, eikä syistä ole puhuttu.

Lääkkeeni on nyt järjestetty jakoon niin, etten voi enää vahingoittaa itseäni niillä. Linityn vastaanotolla järjestettiin tapaaminen myös vanhempieni ja siskoni kanssa. He saivat kertoa, miltä tuntuu elää itsemurhan varjossa ja pelätä puolestani. Sain sanoa, etten halua heille pahaa, vaan järkyttävän paha olo ajaa minua tähän. En tiedä, voivatko he tukea minua sen enempää, mutta heitäkin on ollut hyvä kuulla.

Linity on antanut minulle uskoa, että apua on saatavissa. Sen tukemana muistan, että on parempi mennä viime hetkellä päivystykseen kuin lopettaa oma elämä. Voin ottaa heihin uudelleen yhteyttä, ja keskustella siitä, mitä voimme tehdä. Siellä on todellista asiantuntijuutta.

Voin ymmärtää, miltä itsetuhoisuuden kanssa kamppailevasta ihmisestä tuntuu. Kehottaisin häntä hakemaan apua, vaikka sitä olisi hankalastikin saatavilla, ja tietysti suosittelisin Linity-ohjelmaa. Mutta apua tulee hakea ajoissa, sillä kuoleman jälkeen kukaan ei voi enää tehdä mitään.

Eläinten parantava läsnäolo

Masennukseni on ollut sen verran kroonista, että olen ollut vuodesta 2011 eläkkeellä. Kalenterissa on kuitenkin ohjelmaa. Toimin seurakunnan luottamustehtävissä. Käyn elokuvissa, teatterissa ja retkillä. Mökillä saa olla luonnon rauhassa.

Välillä auttaa joku pieni juttu. Ajoittain innostun valokuvaamisesta. Lisäksi kirjoitan ajatuksistani. Haaveenani on kirjoittaa joku päivä kirja elämästä itsetuhoisuuden varjossa. Sain siihen kannustusta, kun kirjoitin tarinani Kourallinen tabuja -kirjaan. Siinä eri ihmiset kertovat kamppailustaan itsetuhoisuuden kanssa.

On innostavaa tehdä ystävän kanssa jotain, tai vain tavata ja jutella. Yritän viikoittain nähdä ystävää ja käydä jossain. Ystäviä ei kuitenkaan ole montaa ja siksikin koen yksinäisyyttä. Erityisen pahalta tuntuu, jos tulee ystävän hylkäämäksi.

Eläimet ovat tuoneet elämääni sisältöä. Ensimmäinen koirani Urho oli minulla kolme vuotta. Viime syksynä sain uuden koiran, Visun. Se pitää kiinni arjen rutiineissa: sen kanssa on ulkoiltava ja pidettävä siitä huolta. Se ei kuitenkaan juttele takaisin.

Toinen merkittävä löytö ovat olleet islanninhevoset. Löysin ne Pollesta potkua -yhdistyksen kautta pari vuotta sitten. Hevosten kanssa oleminen on käsittämättömän antoisaa. Niistä huolehtiessa unohtuvat huolet ja murheet, ja voin vain olla yhteydessä itseäni isomman olennon kanssa.

Hevoset hyväksyvät minut täysin. Olen niiden kautta myös oppinut kuuntelemaan toisia vertaisia ja näkemään jotain toivoa itsessäni. Vaikka hevoset ovatkin vieneet sydämeni, kalliiseen harrastukseen ei ole kovin usein mahdollisuutta.

Talleilla ja ratsastamassa minun on ollut hyvä olla juuri siinä. Se on minulle jotain uutta ja ihmeellistä. Kun tapaan ystävän, jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä, tunnen itseni merkitykselliseksi. Kotoa lähteminen irrottaa omista ajatuksista, etenkin jos siihen liittyy muita läheisiä ihmisiä.

Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään sairauttani ja miten se ilmenee minussa. Olen myös oppinut ilmaisemaan ajatuksiani ja tunteitani puhumalla ja kirjoittamalla.

Mutta minun on tehtävä kovasti töitä, että asiat voisivat muuttua. Tarvitsen siihen ammattiapua. Vielä en osaa kannatella itseäni riittävästi. Minun on käsiteltävä asioitani ennen kuin pääsen niistä yli, ja voisin joskus oppia arvostamaan itseäni. Sitä kohti etenen, vaikkakin hitaasti.”

KUKA? Arja Sihvonen
Ikä: 45 vuotta
Asuu: Helsingin Kontulassa
Ammatti: Sosionomi, työkyvyttömyyseläkkeellä
Harrastukset: Koiran kanssa ulkoilu, valokuvaus, kirjoittaminen

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVAT: HELI KUMPULA

Julkaistu Mielenterveyslehdessä 4/2015

Tilaa Mielenterveys-lehti