Demian Seesjärvi: "Elämä alkoi sukupuolen korjauksesta"

 

Nelivuotias Anu lisäsi aina iltarukoukseensa pyynnön, että Jumala antaisi hänelle pippelin. Kun rukousvastausta ei kuulunut, hän arveli, että Jumalalle oli sattunut pieni virhe.

Pieni Anu vertasi itseään poikiin ja halusi olla kuin isänsä. Hän seurasi tarkkaan isän parranajoa, levitti leukaansa vaahtoa ja ajeli kuvitteellisen partansa käyttäen höyläänsä välillä vesihanan alla. Kaapista löytyi leukaa kirvelevää Tabacin partavettä. Tytön perässä kulki revonsyöttiä muistuttava hajuvana ja isä suuttui.

Pippelitoiveista Anu kertoi vain äidille, joka hämmentyi ja yritti ohittaa puheet huumorilla. Siitä saattoi aistia, että asia on vaikea.

Ei oikeutta olla olemassa

Anu leikki poikien kanssa, pelasi jalkapalloa poikien puolella ja pyysi jopa joitakin ystäviä kutsumaan itseään pojan nimellä. Kotona poikana olemista ei kuitenkaan hyväksytty. Veljet tulivat hyväksytyksi ja rakastetuksi poikana. Se tuotti Anulle kipua ja vahvisti kelpaamattomuuden kokemusta.

Koulussa opettaja otti erilaisen lapsen silmätikuksi ja nöyryytti tätä suorastaan sadistisesti. Hän pakotti muun muassa nostamaan paidan korviin muiden nähden, kun tyttö ei osannut niiata. Kaiken muun erilaisuuden lisäksi opettajaa ärsytti se, ettei Anu voinut vanhoillislestadiolaisena osallistua koulun tanhukerhoon.

Äiti halusi ostaa tyttärelleen kauniita mekkoja ja vaaleanpunaisia paitoja, mutta Anu tahtoi poikien vaateosastolle. Kauppareissut päättyivät itkuun. Äidin aamuisin solmimat hiusletit Anu purki koulumatkalla.

Kun kotona ei ollut oikeutta olla olemassa poikana, autoritäärinen opettaja lujitti entisestään lapsen ajatusta siitä, että hän on väärä ja paha. Niinpä 8-vuotiaana Anu päätti hypätä kodin ikkunasta alas ja suunnitteli jäähyväiskirjeen perheelle. Aikeet pysähtyivät kuitenkin ajatukseen sisarusten surusta kuoleman jälkeen.

Rakkaus syttyi ruokalassa

Murrosiässä Anulle ilmestyivät rinnat ja kuukautiset. Kun äiti riensi ostamaan Libressejä ja iloitsi tyttärensä naiseksi tulosta, Anulle oman kehon muutokset tuottivat suunnatonta häpeää ja inhoa. Itsetuhoisten ajatusten rinnalle tuli masennusta.

Lukiossa Anu päätti mukautua tytön rooliin tullakseen hyväksytyksi. Poikatytön asettumisesta ruotuun tulikin positiivista palautetta. Hän kuitenkin ihastui tyttöihin, osaamatta nimetä kokemustaan, olisiko kenties lesbo.

Lukion jälkeen Anu lähti opiskelemaan musiikkipedagogiksi. Opinahjon ruokalassa törmääminen Irikseen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Myöhemmin ensimmäisillä treffeillä Iris sanoi, että sukupuolisella identiteetillä ei ole väliä, persoonallisuus ratkaisee. Se oli valtava tunne.

Anu meni terapiaan koulukiusaamisen takia. Samalla selvisi ahdistuksen perimmäinen syy. Hän ymmärsi olevansa transsukupuolinen ja sai vihdoin luvan olla oma itsensä.

Vuonna 2010 Anu sai lähetteen tutkimuksiin sukupuolen korjaamista varten, diagnoosi tuli nopeasti, koska identiteetti oli niin selvä.

Anu lähetti vanhemmilleen kirjeen, jossa hän kertoi tilanteestaan ja siitä, että hänellä on nyt oikeus ja lupa olla mies. Anu kirjoitti myös, että jos se on syy olla olematta tekemisissä, se on vanhempien oma valinta. Hän itse toivoo, että suhteessa olisi rakkaus ja hyväksyntä. Syyllistämistä ja ihmisyyden väheksymistä hän ei enää kaipaa.

Sisaruksiin Anulla oli hyvät välit, mutta hekin tarvitsivat oman aikansa kohdatakseen isosiskon sijasta isoveljen.

Sopraanosta baritoniksi ja aviomieheksi

Nyt Demian, 30, ja Iris Seesjärvi sytyttävät kynttilöitä keittiön pöydän ääressä ja kattavat ruokaa pöytään. Kodin tunnelma on lämmin, kotoisa ja iloinen. Demian on entinen Anu, joka löysi uuden nimen Hermann Hessen samannimisestä kirjasta.

Demian ja Iris rekisteröivät parisuhteensa 2010, mutta Demianin saadessa viime vuonna miehen sosiaaliturvatunnuksen rekisteröinti muuttui avioliitoksi.

Demian sanoo, että Iris on hänen elämänsä suurin lahja, sielunkumppani, jonka kanssa on tullut täydellisesti hyväksytyksi. Myös Iriksen perhe on ollut suuri tuki. Iris puolestaan kehuu miehensä merkitystä ja esikuvallista rohkeutta ihmisenä.

Demian aloitti hormonihoidot ja korjausleikkaukset kolme vuotta sitten. Parta on kasvanut ja laulunopettajan ääni muuttunut sopraanosta baritoniksi. Hän kokee muutenkin miehistyneen kehonsa yhä enemmän omakseen. Pelko prosessiin lähtemisestä oli turhaa – nyt hän tulee kohdelluksi miehenä.

– Hormonihoito on ollut keskeinen ja sitä pitää käyttää läpi elämän. Testosteronin varjopuolena on toinen murrosikä turhautumisen tunteineen.

Iriksen mielestä tämä puoli on viimeisen vuoden aikana tasoittunut.

Vanhemmat tulivat vastaan

Demian tekee lisäopintoja, tutkii transmiesten äänenmuodostusta psykofyysisestä näkökulmasta ja pitää äänityöpajoja transmiehille.

Iris on paitsi laulupedagogi myös klassinen laulaja. Lisäksi hän tutkii häpeän vaikutusta laululliseen ilmaisuun.

Demianin ja hänen vanhempiensa suhde on nyt korjaantunut.

– Se, että välirikon aikana jouduin käsittelemään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteita, teki minusta omilla jaloillaan seisovan aikuisen. Löysin omat voimani asettamalla rajat kohtelulleni.

En halunnut jäädä kiinni vihaan tai katkeruuteen. Minun oli ollut löydettävä rakkaus ja omanarvontunne ilman vanhempien hyväksyntää.

– Nyt olen onnellinen, että vanhempani tulivat omasta aloitteestaan vastaan ja hyväksyivät minut lopulta miehenä.

Rakkaus on vain syventynyt

Iris sanoo, että Demianin prosessi ei ole ollut helppo. Varsinkin ennen muutokseen lähtöä ristiriitaa ja ahdistusta oli paljon.

– Rakkaus välillämme on kuitenkin suuri, ja se on syventynyt entisestään reilun kuuden vuoden aikana. Tuemme toisiamme kaikessa. On ollut ihana nähdä prosessin edetessä tapahtunut muutos.

– Tuntuu pahalta, että jotkut näkevät transsukupuolisuuden trendinä. Kuka haluaisi vapaaehtoisesti tehdä elämästään hankalaa ja kokea kovaa syrjintää?

– Meillä on tasa-arvoinen suhde, jossa kummallakin on tilaa toteuttaa itseään ja kasvaa tunnetasolla kokonaiseksi. Arki sujuu normaalisti, molemmat laittavat ruokaa ja siivoavat. Tosin Demian haluaa mielellään huoltaa polkupyörät ja asentaa kodinkoneet, sanoo Iris.

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 5/2014

TEKSTI: PÄIVI RAJAMÄKI
KUVAT: AINO VUOKOLA