Eero Enqvist: "Itsensä kanssa ihminen on paljaimmillaan"

”Synnyin toiseksi nuorimmaisena 15-lapsiseen perheeseen Helsingin Kalliossa. Jälkeeni tuli pikkuveli. Meillä oli sama äiti, kahdella eri isä.

Kotona oli sen verran karua ja viinanhuuruista, että minut ja alaikäiset sisarukset otettiin huostaan, kun en ollut vielä kuuttakaan. Jouduimme pikkuveljen kanssa Kallion lastenkotiin, muut alaikäiset sisarukset toisiin lastenkoteihin.

Puoli vuotta lastenkodissa oli ihan mahtavaa aikaa. Tunnelma oli turvallinen, ei ollut tappelua, vaatekaapissa oli puhtaita vaatteita pinossa, ruokaa sai säännöllisesti.

Saimme omahoitajan, jonka kanssa olemme pitäneet yhteyttä siitä asti. Hän on kertonut, että aluksi en osannut leikkiä. Itse muistan laulaneeni laulua ”Kapteeni katsoi horisonttihin”. Omahoitajan mukaan lauloin niin kovaa, että korviin sattui.

Niihin aikoihin isä kuoli, äidin syntymäpäivänä. Äiti kommentoi: ”ei olisi Pentti voinut parempaa syntymäpäivälahjaa antaa”. Jälkeenpäin leikimme pihalla hautajaisia, esitin kuollutta isää ja roolitin muita lapsia. 

Joulu- ja kesälomilla omahoitaja, silloin nuori harjoittelija, vei meidät omien vanhempiensa luokse Sipooseen.  Sieltä ovat lapsuuteni onnellisimmat muistot. Kylmähuoneessa oli korillinen jaffaa, ja mufa ja famu kysyivät: ”Otatko jaffaa? Haluatko lisää?” Sieltä otetussa valokuvassa olen nokosilla vanhojen hevosvankkureiden vierellä. 

Kirjoitin äidille kirjeitä, ja toivoin hänen tulevan käymään. Hän ei vastannut. Ehkä häpeä oli niin suuri, että hän yritti pyyhkiä asian pois mielestään.

Kasvatusperhe oli kuin jääkaappi

Lastenkodin jälkeen meidät sijoitettiin maanviljelijäperheeseen Varsinais-Suomeen. Asuimme pitkänmallisessa tiilitalossa. Toisessa päässä oli autotalli, joka oli muutettu huoneeksi minulle ja pikkuveljelle. Välissä oli kylpyhuone, ja perhe asui toisella puolella.

Fyysistä eristämistä käytettiin muutenkin. Ruoka-aikana minut laitettiin erilleen muista, myös pikkuveljestä. Seitsemän vuotta söin aina selin muihin, muoviastioista. Joskus onnistuin kuvittelemaan, että olin ylhäistä väkeä, toiset palvelusväkeä.

Eristäminen on jättänyt jälkensä, mutta myöhemmin sekin on kääntynyt eräänlaiseksi voitoksi. Aikuisena olen pystynyt toimimaan itsenäisesti, kuten matkustelemaan yksin.

Perheen syy sijoituslapsille oli raha. Säilyneissä kirjeissä perhe pyysi sosiaalivirastolta lisää rahaa, kerrankin uutta polkupyörääni varten. Rahoilla ostettiin perheen tyttärelle uusi ja sain sitten hänen vanhan pyöränsä.

Maatalossa jouduin tekemään raskasta työtä. Kaltoinkohtelu oli myös mitätöintiä ja huomauttelua.

Kasvatusperhe oli kuin jääkaappi. En vieläkään ymmärrä, miksi meidän annettiin olla siellä. Aikuisena luin raporttia lastensuojelutarkastajan käynniltä. Siinä todettiin, että kasvatusäiti ei osoittanut minua kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa, seisoi vain hellan vieressä mitään sanomatta.

Kävin katsomassa sairasta äitiä

Omahoitaja, mufa ja famu kävivät sielläkin vierailulla. Kun he huomasivat, että meillä ei ollut lukulamppuja, he antoivat niihin rahaa. Ja lähettivät postia.

Kun kasvoin, kapinoin yhä enemmän. Sijaisperhekin halusi minusta eroon.

Pääsin 14-vuotiaana Koskentuvan nuorisokotiin Helsinkiin. Sain oman huoneen ja tasa-arvoista kohtelua. Jokaisesta kirosanasta vähennettiin markka viikkorahasta. Työvuorot, kuten siivous ja kukkien kastelu, olivat kaikille samat. Epäsuosituin oli kauppavuoro; kaupasta oli tuotava maitokärryillä kerralla valtava määrä ruoka-aineksia, kuten 20 litraa maitoa ja 6 litraa piimää.

Tapasin viimein 15-vuotiaana äidin. Hän asui uuden miehen kanssa. Kun lapsen muistikuvassani katsoin häntä ylöspäin, nyt hän oli puolitoista päätä lyhyempi. Hän vaikutti huumorintajuiselta.

Vuoden kuluttua äiti sairastui. Aivoverenvuoto vei puhekyvyn. Lisäksi tuli vatsasyöpä. Kävin katsomassa häntä, koska olisin halunnut oppia tuntemaan hänet paremmin ja kuulla lisää isästä. Kun olin 21-vuotias, hän kuoli.

Rooleja muutenkin kuin näyttelijänä

Kävin Mäkelän kansakoulua. Vaikka Kallion ilmaisutaidon lukiossa olisi ollut minulle paikka, nuorisokodin johtaja kielsi menemästä sinne.

Olin muutaman vuoden keittiöalalla. Se ei ollut minun juttuni. Myöhemmin opiskelin ylioppilaaksi iltalukiossa, sitten viittomakielen tulkiksi.

Kaiken ohella harrastin teatteria viisitoista vuotta. Veikko Sinisalo -lausuntakilpailun voitin 1996. Päätoimisesti näyttelin tamperelaisessa Ahaa-teatterissa ja viittomakielisessä Teatteri Totissa, ja opiskelin teatterikorkeakoulussa teatteri- ja tanssipedagogiikan opettajaksi. Nykyisin näyttelen, vedän teatterikursseja ja valmennan työyhteisöviestintää.

Viime aikojen merkittävin työni on ollut miespääosa Salpa-elokuvassa. Vaikka se on ensimmäinen maahanmuuttajan ohjaama elokuva Suomessa, aihe ja päähenkilöt ovat suomalaisia. Siinä puhevikainen poika yrittää löytää yhteyden isäänsä, joka on kyvytön rakkauteen.

Kutsukoekuvausten jälkeen sain isän roolin, joka oli todella ahdistava. Kuvaustauoilla juttelimme mukavia poikaa näyttelevän Eeliksen kanssa, saunoimme ja pelasimme ilmakiekkoa, jotta roolit eivät jäisi päälle.

Rooleja olen vaihtanut muutenkin kuin näyttelijänä. Kun opiskelin teatterikorkeassa, elätin itseni porrassiivoojana ja tulkkina. Aamulla vedin päälle siivoojan kamppeet, sen jälkeen puvun valtiovarainministeriön tulkin keikkaa varten, ja lopuksi vaatteet teatterikorkean kuosiin!

Voimakkaita tunnekokemuksia kirjoista

Pitkään kärsin häpeästä ja huonommuudesta. Kasvatusperheessä vaiettiin kaikesta. Sijoituslapselle on kuitenkin tärkeää, että hänen taustaansa ei suljeta pois. Vaikeneminen vain lisää häpeää.

Ihminen voi muuttua, vaikka muutos vaatiikin uskallusta. Toisten seurassa ihmisellä on rooleja laidasta laitaan, mutta itsensä kanssa on paljaimmillaan. Siksi itsensä on hyvä oppia tuntemaan.

Minua ovat auttaneet monet asiat. Pohtimalla olen voinut löytää syitä toistuville piirteilleni. Esimerkiksi toisten mielentilojen tarkka aistiminen juontaa lapsuuteeni, kun jouduin tekemään sitä selvitäkseni. Olen ymmärtänyt, että vanhempieni käytöksellekin on ollut syynsä.

Lapsesta asti olen lukenut paljon, laidasta laitaan. Kirjat ovat antaneet voimakkaita tunnekokemuksia ja avanneet ihmiskohtaloita. Olen nähnyt, etten ole ainoa, jolla on ollut erittäin huonot lähtökohdat.

Työt ja kiinnostavien ilmiöiden seuraaminen tuovat voimaa. Liikun paljon, juoksen, pelaan sulkista, vesijuoksen ja uin. Vesi on minulle elementti, missä ihminen menee kohdilleen.  Palkitsevaa on ollut onnistua jossain, esimerkiksi ystävyydessä.

”Kapteeni katsoi horisonttihin” kuvaa luonnettani: katson mieluummin eteenpäin kuin murehdin menneitä. Mieli voi olla välillä maassa, mutta se kuuluu elämään. Minä itte -ihmisenä haluan tehdä ja päättää kaiken itse, joskus toistenkin puolesta.

Huumori on tärkeää. Kun sisarusten kanssa nykyisin tapaamme, viljelemme hurttia huumoria, myös lapsuuden oloista ja vanhemmista.”

Kuka? Eero Enqvist

•    helsinkiläinen
•    näyttelijä ja kouluttaja
•    perheetön
•    seuraa maailman menoa ja urheilua
•    harrastaa liikuntaa ja lukemista

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2014

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA