Heini Laukkanen: "Vaikea tieni ei ole ollut turha"


Heini Laukkanen parantui anoreksiasta ja toimii nyt kokemusasiantuntijana.

Heini Laukkanen, 27, vähensi 13-vuotiaana syömistään lähes olemattomiin ja alkoi ankarasti kuntoilla. Hän olisi voinut laihduttaa itsensä kuoliaaksi, mutta löysi masennuksen kätköistä toivon elää. Nyt hän kertoo kokemusasiantuntijana toisille, että unelma tavallisesta elämästä on mahdollista toteuttaa.

– Olin jo tarhaikäisenä itkuinen, pelokas ja arka. Koin, että minussa on jotakin pahasti vialla. Vaikka kaikki näytti ulospäin hyvältä, lapsuudessani oli paljon traumaattisia kokemuksia. 

Itsetuhoinen käyttäytyminen tuntui normaalilta

– Kouluiässä kontrolloin tunteita syömättömyydellä ja liikunnalla. Söin kerran kaksi päivässä vähän salaattia ja ehkä leivän samalla, kun harrastin paljon kuntoilua. Peitin sairauttani väittämällä syöneeni milloin missäkin. Kerroin lähteväni kaverin luo, mutta lähdinkin pitkälle juoksulenkille. Olin paljon yksin. Se antoi mahdollisuuden sairastaa ”rauhassa”.

– Se oli itsetuhoista käyttäytymistä, mutta tuntui silloin ihan normaalilta. Myös satunnainen viiltely helpotti hetkeksi. Olin ylikuormittunut ja koulu­kiusattu, kärsin pelkotiloista. En osannut kertoa tunteistani ja kun yritin, koin tulevani mitätöidyksi ja vähätellyksi. Tuntui, ettei kukaan kuunnellut tai suojellut.

Oireilun myötä Heinin äiti otti yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Painon laskiessa kriittisen alhaiseksi Heini otettiin päivystyksen kautta lastenosastolle. Myöhemmin, avohoidon jälkeen Heini joutui 14-vuotiaana vasten tahtoaan vuodeksi ja kolmeksi kuukaudeksi psykiatriseen sairaalaan. Siellä muun muassa hoitaja seurasi tilannetta ympäri vuorokauden kaksi kuukautta ja valvoi syömistä.

– Fysioterapia auttoi hahmottamaan kehonkuvaani. Kävin myös kuvataideterapiassa, ja kerran viikossa oli omahoitaja-aika. Tilanteen helpottuessa pääsin kotiin, eikä minulla ollut enää välitöntä vaaraa.

Oman vastuun herättely auttoi

– Pelasin edelleen omaa peliäni niin, ettei paino noussut. Kanavoin ahdistuksen itsekontrolliin, mikä toi turvaa. Toivoin, että ahdistustani olisi ymmärretty, mutta koin vain rasittavani muita. Minussa oli sairas ja terve puoli: toinen, toivon menettänyt puoleni halusi kuolemaa, toinen pelkäsi sydämen pysähtymistä.

Psykiatrisen sairaalan jälkeen laitos- ja avohoitojaksot seurasivat toisiaan.

– Osastohoidossa Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa auttoi se, että minua heräteltiin huomaamaan oma vastuuni. Se ei ollut pakolla hoitamista, vaan ymmärryksen lisäämistä siitä, ettei kukaan voi tehdä asioita puolestani.

Seitsemän vuoden psykoterapian jälkeen Heini ajattelee, että oirekuva säilyy läpi elämän, mutta kun sen tiedostaa, se ei enää hallitse elämää.

– Vieläkin joudun käsittelemään lapsuuden turvattomuuden tunteita. Läsnä on tieto omasta rikkinäisyydestä, menetyksen ja hylätyksi tulemisen pelosta. Toipumisaikana olen kuitenkin pystynyt esimerkiksi kouluttautumaan merkonomiksi.

Totuudessa eläminen on kaiken a ja o

Pari vuotta sitten Heini löysi tietoa kokemusasiantuntijakoulutuksesta Tampereen aikuiskoulutuskeskuksen nettisivuilta. Se tuntui uudelta mahdollisuudelta auttaa toisia vaikeissa elämäntilanteissa. Nyt Heini työskentelee esimerkiksi mielenterveys- ja päihdekuntoutujien hoidon tukena, ja auttaa heitä hakemaan apua ja vertaistukea kolmannen sektorin palveluista.

– Sain koulutusta esiintymiseen, mutta myös siihen, miten ja mitä kerron sairastamisestani, hoidoista ja kuntoutumisestani. Läsnäoloni elävänä esimerkkinä antaa toivoa vaikeuksista selviämisestä ja siitä, että ahdistuksen kanssa voi oppia elämään. Moni kysyy myös läheisten auttamisesta ja tukemisesta samankaltaisissa pulmissa.

Kuntoutujat kertovat tulleensa kuulluksi

– Kokemusasiantuntijana kerron näkemyksiäni ja mielipiteitäni, muun muassa siitä, miksi kannattaa toimia omaksi hyväkseen ja miksei kannata jäädä neljän seinän sisälle. Puhun kuntoutumisesta pitkäjännitteisyyttä vaativana ja rankkana, mutta kannattavana työnä. Avaan sitä, että pahankin olon keskellä parempi suunta on mahdollinen, mutta että hoidon ammattilaiset eivät voi elää kenenkään puolesta.

– Kun toimin kokemusasiantuntijana, koen olevani tärkeä, hyödyksi ja avuksi muille. Kun tuen muita, käsittelen asioitani ja työstän elämänhistoriaani. Häpeää omasta sairastumisestani poistuu. Vaikea tieni ei ole ollut turha, vaan muuttuu muiden auttamisena voimaksi. Sillä on ollut tarkoitus.

– Minulle kaiken a ja o on totuudessa eläminen ja uskallus kohdata itseni rehellisesti. Taistelutahtoa minulle ovat antaneet unelmat, rohkea asenne sekä rakkaus omaa elämääni kohtaan, joka oli piilossa masennuksen alla. Halusin löytää oman juttuni, toteuttaa itseäni ja tehdä työtä. Toivo tavallisesta elämästä eli vaikeinakin aikoina.

– Kuntoutujat kertovat, että he ovat tulleet ymmärretyksi ja kuulluksi, ja saaneet uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä.

TEKSTI: PÄIVI RAJAMÄKI
KUVAT: AINO VUOKOLA

Juttu on julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2015

Tilaa Mielenterveys-lehti