Jaana Pajunen: "Olen joustava luupää"

Nuori mies joutui kotikaupungissaan saartoon. Tarkka-ampuja osui häntä jalkaan, kun hän oli ajamassa kauppaan. Myöhemmin häntä ammuttiin käsivarteen. Parin kuukauden kuluttua hänet ja hänen isänsä ja serkkunsa pidätettiin.

Pidätyksen alkuvaiheessa häntä kidutettiin ja kuulusteltiin 42 päivän ajan, ja hän näki serkkunsa kuolevan kidutuksessa. Häntä pidettiin samassa huoneessa 110 muun ihmisen kanssa ja hän kärsi aliravitsemuksesta. Tänä aikana hänen käsivammaansa ei hoidettu. Häntä hakattiin pahasti selkään ja loukkaantuneeseen käteen. Sen jälkeen häntä pidettiin vielä vangittuna seitsemän kuukautta ennen kuin hänet vapautettiin.

Käsi oli leikkauksen tarpeessa ja miehellä oli kipuja. Lisäksi häntä vaivasivat mieleentunkevat muistikuvat pidätyksen ajalta ja sodasta. Hän oli hyvin ahdistunut ja masentunut, ja hänellä oli myös dissosiatiivisia oireita.

Nämä asiat ovat nyt myös Jaana Pajusen arkipäivää Helsingin Diakonissalaitoksen Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Siellä tutkitaan ja hoidetaan pakolaistaustaisia, kidutusta kokeneita potilaita tai heidän perheenjäseniään sekä vaikeasti traumatisoituneita lapsia ja nuoria.

Moni ystävä taivasteli, kun kuuli hänen vaihtavan työpaikkaa: ”Eikö tuo ole aivan kauheaa?”

Jaana Pajunen hymähtää.

”Ei suomalainen lastensuojelumaailmakaan ole kaunista. Yhteistä on kärsimys. Kukaan ei voi määrittää, kenen kärsimys on suurempi. Erottavana tekijänä on vain se, että kidutus on tietoinen teko.”

Sama osaaminen, uusi näkökulma

Lastensuojelun työntekijöiden kuormituksesta on kirjoitettu paljon. Työ vaatii laaja-alaista osaamista, eikä Jaana Pajusen mukaan saa sitä arvoa ja rahaa, joka sille kuuluisi.

”Perheitä ja lastensuojelua koskevien lakien muutokset ovat hyviä. Ne vain eivät näy nopeasti käytännössä.”

Kun kuntien talous on entistä tiukemmalla, avohuollon palveluista on ryhdytty tinkimään. Isot kunnat ovat ryhtyneet tuottamaan palveluita itse.

”Kilpailutettaessa kunnat eivät ole huomioineet riittävästi, että sijoitetut lapset tarvitsevat ennen kaikkea pysyvyyttä. Kun lapset joutuvat odottamaan sijoitusta pitkään, ei perhehoito enää riitäkään, vaan tarvitaan laitoshoitoa. Sijoitusten purkautuminen traumatisoi lapsia.”

Jaana Pajunen kuitenkin sanoo, ettei hän ollut työhönsä turhautunut.

”Nykyisessä työssäni voin katsoa samoja asioita, mutta eri näkökulmasta.”

Aviopuoliso, Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, kannusti tarttumaan uuteen: ”Sähän olet aina ollut ihmisoikeustaistelija.”

”En ole toivoton, olen kärsimätön”, Jaana Pajunen sanoo. ”Tähän ikään mennessä olen nähnyt, että maailma menee kyllä eteenpäin, mutta hitaasti. Se tuskastuttaa välillä.”

Kidutus murtaa perusluottamuksen

Viime vuoden aikana Suomeen on tullut 30 000 turvapaikanhakijaa. Arvioidaan, että kolmanneksella turvapaikanhakijoista on ollut kidutus­kokemuksia.

”Fyysisestä kidutuksesta seuraa usein elinikäisiä vammoja ja kiputiloja. Psyykkinen traumatisoituminen ei näy ulospäin. Sen tunnistaminen ja hoitaminen on tärkeää uhrien inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi ja kotoutumisen onnistumiseksi”, Jaana Pajunen sanoo.

Kidutus on epäinhimillisen tai alentavan kohtelun tai rangaistuksen muoto. Sen tavoitteena on alistaa ja murtaa ihminen. Se aiheuttaa äärimmäistä kuolemanpelkoa, kipua ja elinvaurioita. Menetelmiä ovat muun muassa raiskaukset, valeteloitukset, nälkiinnyttäminen, häpäisy, uhkailu, kidutus vedellä tai sähköllä, roikottaminen, hakkaaminen tai perheenjäsenten kidutuksen seuraamaan pakottaminen.

Traumatisoitumisen yleisiä oireita ovat univaikeudet, keskittymis- ja muistihäiriöt, oppimisvaikeudet, takautumat, jatkuva ylivireys, seksuaalielämän vaikeudet, ahdistuneisuus ja masennus. Ahdistavat kokemukset voivat ilmetä myös epämääräisinä somaattisina kipuina.

”Kidutustrauma murtaa perusluottamuksen itseen ja muihin ihmisiin. Luottamisen vaikeus estää tukeutumista toisiin. Koska kiduttaja on usein virkavallan edustaja, ammattilaisten tarjoama apu voi herättää epäluuloja.”

Miksi kerjäläinen herättää kiukkua?

Hoitamaton kidutuksesta johtuva traumatisoituminen siirtyy usein ylisukupolvisesti. Lapsilla voi esiintyä samankaltaisia traumaoireita kuin heidän vanhemmillaan. Kidutus aiheuttaa häpeää ja avuttomuutta, minkä vuoksi asioiden käsittely on vaikeaa.

”Hoidon tulee olla kokonaisvaltaista ja moniammatillista. Sen on myös tapahduttava uhrien äidinkielellä”, Jaana Pajunen sanoo.

Hoidossa vuorovaikutuksen ja luottamuksen syntyminen on tärkeämpää kuin käytetty hoitomenetelmä. C.G.Jungia siteeraten: ”Oppikaa teorianne hyvin, mutta pankaa ne syrjään kun kosketatte elävän sielun ihmettä, sillä eivät teoriat tee ratkaisuja, vaan oman yksilöllisyytenne täytyy ne tehdä.”

Myös Hirundo, liikkuvan väestön matalan kynnyksen päiväkeskus, kuuluu Jaana Pajusen vastuualueeseen. Keskuksessa on mahdollisuus käydä suihkussa, pestä pyykit tai levätä. Asiakkaita keskuksessa käy viikoittain noin 500.

Suurin osa keskuksen asiakkaista on Bulgarian tai Romanian romaneja, jotka hakevat toimeentuloa liikkumalla maasta toiseen. Toimeentuloa on niin kerjääminen, pullojen keräys kuin Iso Numero -lehden myynti.

”He kerjäävät samasta syystä kuin muutkin tekevät työtä: turvatakseen paremman tulevaisuuden lapsilleen ja läheisilleen. Kantaväestölle se on usein käsittämätön tulokulma. On mielenkiintoista, että kerjäläiset herättävät niin paljon kiukkua. Kuinka paljon kiukusta on syyllisyyttä siitä, että meillä menee paremmin?” Jaana Pajunen kysyy.

Psykoterapeutiksi 44-vuotiaana

Jaana Pajunen toteaa, että hänen oma ammatillinen polkunsa on kulkenut nykytrendien mukaan nurinkurisesti. Ensin eivät tulleet opinnot ja ura, vaan hänen työelämänsä kodin ulkopuolella alkoi vasta, kun lapset olivat kasvaneet.

Ensimmäinen lapsi syntyi, kun hän oli vasta 20-vuotias.

”Minulla oli 1980-luvulla viisi alle kahdeksanvuotiasta. Samaan aikaan mies perusti 37 myymälää. Miten olisin voinut siinä tilanteessa lukea pääsy­kokeisiin? Minulle oli tuolloin tärkeää, että virallisissa papereissa ammattini kohdalla luki kotiäiti. Olin vihainen, kun kotiäitiyttä ei pidetty minään.”

Siihen aikaan sairaanhoitajaksi haettiin vielä todistuksella, ja opintojen alussa piti valita oma erikoistumisen ala. Jaana Pajunen valitsi lapset. Lopputyönsä hän teki lasten unikoulusta, jonka parissa hän aloitti työelämänsä ammatinharjoittajana.

”Kun kuopus lähti kouluun, aloin hakea kokopäivätöitä. Tulin valituksi Vantaan lastensuojelun erityispalveluun. Olihan se aika vaikea ensimmäiseksi työpaikaksi.”

Lisäkoulutusta kaivatessa hoito­tiede tuntui hänestä kuitenkin liian teoreettiselta. Hän alkoi opiskella lisää ja valmistui psykoterapeutiksi ja sitten vaativan erityistason psykoterapeutiksi kolme vuotta sitten, 53-vuotiaana.

”Olen ihmetellyt hullua rohkeuttani. En voi ehkä omaa tietäni suositella toisille, enkä suositella kenellekään, minkä ikäisenä lapset olisi tehtävä. Mutta kun ajattelen nykyisiä nelikymppisiä ensisynnyttäjiä, näen melkoisia riskejä. Nyt mietitään hirveästi, että olenko valmis äidiksi? Äidiksi ei olla koskaan valmiita. Äitiys on vastavuoroinen prosessi: lapsi kasvattaa vanhempiaan ja päinvastoin.”

Vanhemmuus on etenkin kykyä asettaa lapsen tarpeet omien tarpeiden edelle. Jos lapsi jää ainoaksi, hän joutuu kantamaan enemmän paineita kuin isommassa sisarusparvessa. Näitä seikkoja on syytä pohtia perhettä perustaessaan. Kannattaako aina laskelmoida? Elämä ei ole sabluuna.

Ristiriita on muiden mielessä

Jaana Pajunen myöntää olleensa usein väsynyt perheensä ensimmäisten kymmenen vuoden aikana.

”Edelleen välttelen tilanteita, joissa tiedän uupuvani liikaa. Haluan tehdä asioita rauhassa, ja väitän, että olen nykyisin hyvä järjestämään kalenterini niin, ettei minulle tule turhaa painetta. Kun menee liian lujaa, lisään liikkumista ja rauhoitan iltamenoja.”

Niin, edustustilaisuudet. Niitä kaupunginjohtajan vaimolle riittäisi. Joku voisi sanoa, että menestyvän miehen vaimon yksityiselämän ja työroolin välillä on ristiriita. Jollekin toiselle olisi ollut kyllin rooli edustusrouvana.

”Se on ehkä enemmän muiden kuin minun mielessäni”, Jaana Pajunen sanoo. ”Olemme kaikki kuitenkin pohjimmiltamme ihmisinä kovin samanlaisia.”

Taloudellisesta turvallisuudestaan hän toteaa puolileikillään, että se on olemassa ”niin kauan kuin olen väleissä mieheni kanssa”.

”Olen ollut pitkään kotona ja tehnyt ajoittain osa-aikaista, pienipalkkaista työtä. Pidin palkattomia vapaita lasten pitkien kesälomien aikaan. Mieheni ei ole ehtinyt olla paljon läsnä arjessa. Jos on joutunut kärsimään puutetta, voi luoda liikaa mielikuvia mammonan tuomasta onnellisuudesta.”

Jaana Pajunen  kertoo kasvaneensa tavallisessa kodissa. Hänen merikapteeni-isänsä jäi aikanaan orvoksi 15-vuotiaana, ja äiti työskenteli lastentarhanopettajana pienellä palkalla.

12-vuotiaasta asti Jaana maksoi omat tarpeensa ja keräsi rahat siivoamalla konttoreita kouluajan jälkeen.

Sekä joustava että luupää

Yleispäteviä kasvatusmetodeja häneltä on turha kysellä. Vastauksena on päänpudistus.

”Mitä enemmän lapsia, sitä vähemmän metodeja. Jokaisella lapsellamme on ollut omat vaikeat vaiheensa. Lapsi kasvaa ensisijaisesti suhteessa omaan vanhempaansa. Olin ensimmäisinä vuosina aina saatavilla. Meillä oli säännölliset arkirutiinit yhteisine aterioineen ja iltasatuineen. Arvelen, että olen tehnyt monia asioita oikein aivan vahingossa. Pidin tavoista sitkeästi kiinni. Istuin nuorimmaiseni kanssa yhdessä syömässä vielä, kun hän oli ainokaisena kotona ja oli jo päässyt armeijasta.”

Jaana Pajunen sanoo, että ellei seitsemän henkeä pysty pyörittämään yhtä huushollia, niin johan on markkinat!

Pajusilla oli lukujärjestys, jossa jokaiselle lapselle oli määritelty oma kodinhoitopäivä.

”Tein itseäni tietoisesti tarpeettomaksi. Jussin periaatteena oli, että oli mikä oli, aina haetaan. Se oli hyvä sääntö murrosikien tiimellyksessä.”

Jaana ja Jussi tapasivat toisensa aikoinaan raveissa.

”Jos olisi pitänyt totota, kauanko suhteemme kestää, moni ei olisi veikannut puolestamme. Aika moni tuttava­pariskunnistamme on eronnut. Läpi suhteemme olemme ottaneet kahdenkeskistä aikaa, niin että yhteys välillämme on säilynyt. Olen kiitollinen, että saamme nyt jakaa vielä isovanhemmuudenkin. Tätä elämänvaihetta hehkutetaan liian vähän. Pidän sopimuksia pätkäsuhteista pähkähulluina.”

Iso perhe ja rooli poliitikon puolisona on vaatinut Jaana Pajuselta suurta joustoa.

”Mutta jos mieheltäni kysyy, hän sanoo rakastavansa minua siksi, että olen aikamoinen luupää.”

Jaana Pajunen

  • Ikä 56.
  • Kotipaikka Helsinki.
  • Perhe Aviomies Helsingin kaupunginjohtaja
  • Jussi Pajunen, viisi aikuista lasta ja kaksi lastenlasta.
  • Työ Kidutettujen kuntoutuskeskuksen yksikönjohtaja.
  • Perhepsykoterapeutti (VET).

TEKSTI: Ulla-Maija Paaavilainen KUVA: Pia Inberg