Jenny Lehtinen: "Eron jälkeen olen ollut enemmän oma itseni"

Jenny LehtinenOlin pienestä pitäen villi, vapaa ja huomiohakuinen. Suhtauduin välittömästi tuntemattomiinkin ihmisiin, ja kävin lähiseudun yksineläjien tai lapsettomien parien luona kahvittelemassa.

Lapsuuteni oli riittävän hyvä ja vanhempani riittävän hyviä vanhempia. Oli ruokaa ja puhtaita vaatteita. Samalla he olivat oman aikansa ihmisiä, joita ajatukseni ja mielipiteeni, luonteeni ja sisäinen maailmani eivät juurikaan kiinnostaneet.

Vanhempani erosivat, kun olin 14-vuotias. Molemmat löysivät tahoillaan uudet puolisot, ja muuttivat pois kotoa. Onneksi asuimme talossa, jossa asuivat myös mummi ja täti. He olivat teini-iässä läheisimmät aikuiset.

Nuoruuteni oli myös eron takia ristiriitaista aikaa. Vaikka tunsin oloni eläväiseksi ja itsevarmaksi, olin myös masentunut, epävarma ja eksyksissä, kärsin syömishäiriöistä ja paniikkikohtauksista.

Koin kaksi ajanjaksoa, jolloin en pystynyt viikkoihin tekemään oikein mitään. Yritin vain nukkua, ja kun heräsin, pystyin vain itkemään. En osannut hakea apua, koska ajattelin kaiken johtuvan vain siitä, että olin tyhmä, ruma ja lihava tyttö, ja minusta kuuluikin tuntua sellaiselta.

Onneksi ystävät kestivät minua ja ajoittain sietämätöntä seuraani, kun heikon itsetuntoni takia kierin itsesäälissä, olin itsekeskeinen ja suutuin heille mitä mitättömimmistä syistä.

Yksi askel kohti paranemista oli se, että aloin ymmärtää, että vaikutin toisiin ihmisiin. Kun kerran pystyin parantamaan tai pahoittamaan toisen ihmisen mielen, kumman halusin mieluummin tehdä?
 

Arki melkoista pyöritystä

Lapsuuteni jätti minuun jälkensä. Koska olin nuoresta asti asunut periaatteessa yksin, ajatus kodin jakamisesta aikuisenakaan ei ollut helppo, enkä ensisijaisesti toivonut parisuhdetta. Sellaisen kuitenkin sain, ja lisäksi kolme ihanaa poikaa.

Lasten läsnäolo ei kuitenkaan ole koskaan häirinnyt minua. Päinvastoin, he ovat tärkeintä elämässäni, ja toivon, että he tietävät sen.

Koen pysyvää surua siitä, etten nuoruudessani käytännössä päässyt muuttamaan pois kotoa, vaan kaikki muut muuttivat pois minun luotani. Siksikään en halua koskaan jättää lapsiani selviytymään itsekseen, vaan haluan olla aina heidän tukenaan.

Kolmannen lapsen syntymä keskelle omakotitalon rakennusta oli rankkaa aikaa. Jouduin silloin miettimään esimerkiksi ehdotonta kantaani aborttiin. Tiesin, että jos olisin alkanut odottaa neljättä lasta, olisin romahtanut. Onneksi en joutunut tekemään sellaista päätöstä, mutta aloin ymmärtää niitä, joilla on kaikki hyvin, mutta jotka eivät silti jaksa ottaa uutta lasta vastaan.

Ennen eroa mietin, jatkuisiko kaikki samana hautaan asti. Ei jatkunut. Tuli paljon hyvää, mutta myös surua ja menetystä.

Nyt vuosi eron jälkeen voi sanoa, että arki on ollut melkoista pyöritystä. Kolme lasta vaativat jokainen osansa huomiosta. He harrastavat yhteensä kuutta eri lajia, joten aikataulumme ovat tiiviit. Kun työnikin on sosiaalista, kaipaan joskus hetken omaa rauhaa. Hetkittäin siinä onnistunkin.

Pitkässä parisuhteessa voi tulla sokeaksi

Sanoin jo vuosia sitten, että ilman lapsia olisimme eronneet jo varmaan 10 vuotta sitten. Emme juurikaan riidelleet, mutta emme olleet riittävän läheisiäkään.

En silti halunnut erota lasten takia. Mielestäni heidän oli hyvä elää ehjässä perheessä. Eniten minua ovatkin surettaneet lasten tunteet ja kokemukset. Talouden heikentyminen osuu myös heihin, mutta paljon pahempaa on heidän surunsa ja ikävänsä. He menettivät eniten, ilman että olisivat voineet asiaan mitenkään vaikuttaa.

Kuitenkin, olemme pitäneet lasten elämän vakaana, heidän ympäristönsä ja ihmissuhteensa eivät ole muuttuneet. En ikinä puhuisi lapsille pahaa heidän isästään, enkä usko että hänkään puhuisi minusta. On vaikea ajatella, miten olisimme hoitaneet erotilanteen paremmin.

Erosimme lopulta aika nopeasti. Alkujärkytystä seurasi myös helpotuksen tunteita. Kulunut vuosi on ollut monella tapaa antoisa. Olen saanut tehdä mitä, miten ja milloin haluan. Olen löytänyt uusia ystäviä.

Olenkin eron jälkeen ollut enemmän oma itseni kuin aikoihin. En ollut parisuhteessani alistettu, mutta olimme ihmisinä hyvin erilaisia, ja arvostimme erilaisia asioita.

Eron myötä tajusin myös, miten sokeaksi pitkässä parisuhteessa voi tulla. Ja miten paljosta sellaista voi joutua luopumaan, mistä ei ikinä ajatellut luopuvansa.

Välillä saatan kaivata parisuhteeseen liittyviä asioita, mutta muistan, ettei kaipaamiani asioita ollut liitossani enää pitkään aikaa. Jos romantisoin liikaa mennyttä, teen reality-checkin: millainen suhde oikeasti oli? Kaipaanko tosiaan suhdetta, vai sitä, mitä se olisi voinut olla? Vastaus on aina jälkimmäinen.

Tehokas kotitiimi

Kun erosimme, toivoin yksinhuoltajuutta – kummin päin tahansa. Tarjosin huoltajuutta myös kokonaan lasten isälle. Näennäistä yhteishuoltajuutta en halunnut.

Yksinhuoltajuus kohdallani tarkoittaa perimmäistä vastuuta lapsista. Hoidan lasten kaikki käytännön asiat, koulun ja kodin välisen vuorovaikutuksen, harrastukset ja muut vastaavat. Hyvät tukiverkot onneksi auttavat. Myös lasten isä osallistuu ja on aina valmis auttamaan.

Ero on tuonut mukanaan myös uutta läheisyyttä lasten kanssa. Meistä on hitsautunut tehokas tiimi. Vaikka aloittaminen kiristäisi hermoja, olen silti ottanut lapset mukaan kodin töihin. Kotitalossamme kyllä riittää hommia jokaiselle. Olen huomannut, että hehän osaavat vaikka mitä!

Olen miettinyt, kyteekö jossain mieleni perukoilla patoutunutta vihaa, epätoivoa tai raivoa, kun ero ei sellaisia nostanut esiin. Toisaalta jos nyt on ihan hyvä olo, pitäisikö niitä kaivaa esille? Olen päätynyt siihen, että palaan asiaan, jos on tarvetta.

Läheiset ihmiset kannatteleva voima

Hyvät, läheiset ihmissuhteet ovat olleet ja ovat elämääni kannattelevat voimat. Tärkeä voimahahmoni mummi oli aktiivinen ja itsenäinen nainen. Kun hänen sydämensä petti 4 vuotta sitten, jäin kaipaamaan häntä. Vielä 93-vuotiaana hän oli täysissä hengen voimissa. Hänen 90-vuotispäivillään ajattelin, että jos syntymäpäiviäni koskaan juhlistaisi sellainen väkijoukko, olisin onnentyttö.

Toinen elämäni voimanainen on rakas ystäväni ja työtoverini Marja. Hän on auttanut näkemään, että elämässä mikään ei tule ilmaiseksi. Hän ei koskaan tyydy keskinkertaiseen, ja hän on työllään ansainnut kaiken mitä hänellä on. Olemme hyvä tiimi ja olen onnellinen siitä.

Peilaan elämääni päivittäin keskusteluissa hyvin ystävien kanssa. Myös kokemus siitä, että olen tärkeä toisille ihmisille, on minulle merkittävä asia.

Rakkaan isoveljen kanssa juttelemme viikoittain puhelimessa. Teini-ikäisenä sain tietää sisarpuolesta, mutta tutustuimme vasta, kun olin kolmekymppinen. Vaikka hän asuu kaukana, pysymme jyvällä toistemme elämästä Facebookin kautta.

Unet suunnannäyttäjinä

Unet ovat näyttäneet usein suuntaa elämässäni. Uudenlaisista unista olen ymmärtänyt, että asiat ovat muuttuneet. Kun olen nähnyt unia, jotka kertovat jotain olennaista, ne ovat olleet selkeitä, ja muistan ne hyvin.

Kun kärsin nuorempana pelkotiloista, tein unissakin huonoja valintoja. Sitten näin unen, josta löysin vastasyntyneen kauriin vasan savannilta. Kun ihailin sitä, huomasin, että leijona lähestyi. Tiesin, että jos jättäisin vasan leijonan syötäväksi, pääsisin pakoon, mutta päätin puolustaa sitä, vaikka henki lähtisi. Sen unen jälkeen tiesin, että kykenin olemaan vahva, puolustamaan heikompia ja myös itseäni.

Nyt eron jälkeen uneni ovat olleet vielä aika hahmottomia, mutta uskoisin, että unet viestittävät taas minulle joku yö, kun olen riittävästi toipunut.                     

ADHD-diagnoosini muutaman vuoden takaa antoi nimen monille asioille. Se auttoi minua ymmärtämään, miksi monet asiat ovat minulle vaikeita, ilman että olisin laiskempi tai huonompi ihminen. Näen nyt myös itseni realistisemmin, vaikkei se ole aina kovin mukavaa. Olen esimerkiksi ymmärtänyt, etteivät muut ole välttämättä tiukkapipoja tai arkoja, vaan minä voin olla joskus turhan päällekäyvä ja iholle tuleva, ronski ja impulsiivinen.

Olen aina pärjännyt omillani, enkä ole koskaan ajatellut, että asiat vain tapahtuisivat. Pyrin toimimaan ja vaikuttamaan aktiivisesti asioihin. Jos haluan jonkin asian tapahtuvan, näen vaivaa sen eteen.

Olen ajatellut, että jos en nyt pysty olemaan onnellinen, en pysty siihen koskaan. Mielestäni onnellisuus ei voi olla kiinni siitä, ovatko kaikki asiat kunnossa, vaan se on asenne, joka tulee sisältä päin.

Ehkä näen loppujen lopuksi lasin ennemmin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjänä. Yhtenä perjantaiaamuna huomasin, että autosta oli mennyt rengas puhki. Ilahduin ja ajattelin olevani onnekas: juuri sinä aamuna minun ei tarvinnut mennä autolla töihin, ja talvirenkaiden vaihtokin oli sovittu sunnuntaiksi. Eli minulla kävi uskomaton tuuri!

KUKA? Jenny Lehtinen
Ikä: 37v
Asuinpaikka: Klaukkala
Perhe: 3 kouluikäistä poikaa
Ammatti: Toimittaja
Harrastus: Musiikin kuuntelu, pianon soittelu kuopuksen kanssa, kahvakuulatunnit ja showtanssi

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVAT: HELI KUMPULA
 

Juttu on ilmestynyt Mielenterveys-lehdessä 6/2015

Tilaa nyt Mielenterveys-lehti