Kiitos tukihenkilölle

Olen nyt 20-vuotias, pian 2-vuotiaan pojan äiti. Olin koko peruskoulun koulukiusattu, ja masennus minuun iski 5-6 luokan paikkeilla. Sairastuin myös syömishäiriöön. Yläasteella kaikki paheni, masennusoireet lisääntyivät,sulkeuduin,arvosanat huononivat. Opettajat vain kuittasivat asian sillä, ettei minua kiinnosta opiskella. Viiltelin ja lintsasin. Valitsin aina väärät ihmiset ympärilleni ja rakastuin vääriin ihmisiin, mm. väkivaltaisiin ja sarkastisiin.

Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opinnot eivät luistaneet kahta viikkoa pidempään ja alkoholi rupesi virtaamaan, eksyin taas vääriin piireihin ja tuli lastensuojelukuvio mukaan. En joutunut laitokseen, mutten kuitenkaan hidastanut sekoilujani alkoholin ja huumekokeilujen parissa, ja masennus vain voimistui. Lopulta lastensuojelu määräsi minulle tukihenkilön, jotta saisin säännöllistä rytmiä elämääni ja vähensinkin alkoholin käyttöä. Huumeet jäivät, mutta masennus häiritsi elämistä silti. Mietin ja etsin masennuksesta tarkempaa tietoa ja rupesin vaatimaan tutkimuksia. Epäilin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja tutkimuksien jälkeen epäilykseni todettiin oikeaksi.

Kolme vuotta sitten keväällä rakastuin nykyiseen mieheeni, joka oli vartijana töissä. Hän antoi heti alkuun minulle ehdot: hän ei katsele kauaa, jos sekoilen kauheasti päihteiden kanssa, ja se sai minut skarppaamaan. Alkoholinkäyttö tippu minimiin, rupesin syömään masennuslääkkeitä ja paransin tapojani asunnon kunnossapidossa.

Edelleen kuitenkin masennus jylläsi vahvana, välillä saatoin keskellä yötä siivota ja tehdä ruokaa, naapuriparat! Miehenikin kärsi siitä myös, sillä yötöissä käydessään hän ei saanut pahemmin nukuttua, kun en antanut hänen nukkua 1-3 h pitempään – en tykännyt yksin olla hereillä. Joskus myös kodinhoito jäi täysin hänen vastuulleen, koska en jaksanut panostaa mihinkään ja olisin halunnut vain nukkua.

Raskauden myötä sain itselleni tehtyä lopullisesti säännöllisen päivärytmin ja masennusoireet rupesivat hälvenemään. En ole lapsen syntymän jälkeen valvonut yötä tehden kotitöitä taikka ruokaa. Masennus on pysynyt kurissa, ja ainoastaan kotitöiden teko on hetkittäin edelleen mieheni harteilla täysin, mutta onneksi hän on sen jo hyväksynyt ja ymmärtää etten jätä asioita tekemättä taikka kesken tahallani, vaan se johtuu sairaudestani.

Lapsen ja masennuksen voiton jälkeen vihdoin olen kiinnostunut opiskelusta, ja nyt olen vuoden opiskellut mieleistäni ammattia ja saanut kuriin pikku hiljaa myös ala-asteella alkanutta syömishäiriötä. Masennuksesta on jäänyt ikuiset muistot käsiin arpina, mutta olen tavallaan onnellinen niistä. Ilman masennusta ja kaikkea kokemaani en olisi ehkä niin onnellinen ja vahva mitä nyt olen. Olen myös ikuisesti kiitollinen tukihenkilöstäni ja siitä mitä kaikkea hän teki hyväkseni sen ajan, mitä hän työskenteli kanssani.

- Lansha

Tarina on julkaistu vuonna 2014 toteutetussa Puhutaan elämästä -kampanjassa. Puhutaan elämästä -kampanja rohkaisee ihmisiä kertomaan tarinoita siitä, miten elämä on voittanut ja millaiset asiat ovat auttaneet jaksamaan vaikeassa tilanteessa. Sadat ihmiset osallistuivat kampanjaan lähettämällä tarinoita elämän puolesta. Itsemurhia ei ehkäistä vaikenemalla – hiljaisuus voi sen sijaan estää auttamasta ja hakemasta apua.