Kirsikka Kaipainen: "Vapauduin jännittämisestä"

Videohaastattelu: Jutta Kajander

”Kasvoin maalla Etelä-Savossa. Isä oli maanviljelijä, äiti työskenteli pikkukylän kirjastossa. Meitä lapsia kannustettiin lukemaan ja opiskelemaan. Vanhemmilta opin myös avarakatseisuutta ja erilaisuuden suvaitsemista.

Meillä oli kissoja ja lehmiä, joiden kautta näin syntymää ja kuolemaa pienestä pitäen.

Olin keskimmäinen lapsi. Naapurustossa ei ollut samanikäisiä lapsia, joten leikin pääasiassa vuotta vanhemman isoveljen kanssa. Opin myös lukemaan nelivuotiaana. Viisi vuotta nuoremmasta siskosta koin olevani vastuussa.

En ollut tottunut ikäisteni seuraan ennen kouluun menoa. Päiväkerhostakin jättäydyin pois omasta aloitteesta, kun en oikein tajunnut siellä vallitsevia käytäntöjä. Olin ujo, tarkkailin ensin tilanteita ennen niihin menemistä, olin varovainen enkä säntäillyt suin päin.

Vanhempani olivat väliin aika stressaantuneita ja riitelivät kotona. Vaikka he eivät koskaan suunnanneet kiukkuaan suoraan minuun, saimme joskus sisarusteni kanssa moitteita siitä, että emme esimerkiksi tajunneet auttaa maatilan töissä.

Riidat jättivät minuun jälkensä. Ne tuntuivat syntyvän mitättömistä pikkuasioista ja paisuvan suhteettomiksi. En voinut käsittää, miksi kaupan kassalle unohtuneesta maustepussista piti riidellä puoli vuotta myöhemmin. Käperryin joskus nurkkaan itkemään hiljaa avuttomuuttani. Uskon, että tämä vahvisti taipumustani karttaa konflikteja joskus liiankin kanssa.

Sain hikarin leiman

Tykkäsin koulunkäynnistä, uuden oppimisesta ja ongelmanratkaisusta. Sosiaaliset taitoni sen sijaan olivat jääneet lapsuudessa vähän vaillinaisiksi ja koulussa en oikein tuntenut kuuluvani joukkoon. Myöhemmin olen pohtinut, että empatiakykyni kuitenkin kehittyi samalla, ja ymmärrän yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemusta. Silti on kestänyt aika pitkään tajuta, että lähes jokaisella on jokin taakka kannettavanaan.

Kun olin kuudennella luokalla, minua ja luokkakaveriani alettiin kiusata. Oli syrjintää, haukkumista, ivallisia katseita, porukasta pois jättämistä, viimeisenä liikuntajoukkueeseen valitsemista.
En ole löytänyt selvää syytä kiusaamiselle. Ehkä siihen vaikuttivat epämuodikkaat vaatteet ja silmälasit, hiljaisuuteni, koulumenestykseni, tai vanhempien kireät suhteet joidenkin kylän asukkaiden kanssa. Podin syyllisyyttä kaverini joutumisesta minun takiani syrjinnän kohteeksi, mutta arvostan sitä, että hän piti puoliani.

Koulunkäyntiin panostin, koska se oli ainoa asia, jossa koin olevani hyvä. Tämä vahvisti erilaisuuttani: sain hikarin leiman. Kun siirryin yläasteelle, vaihdoin uuteen luokkaan, jossa oli parempi ilmapiiri. Koulumatkoilla jouduin silti yhä bussissa samojen kiusaajien silmätikuksi. Vaikka bussi oli täpötäynnä, kukaan ei halunnut istua vieressäni. Muut tuskin ymmärsivät, miten pahalta se minusta tuntui. Kasvatin itselleni suojamuurit, jotta hyljeksintä ei olisi sattunut niin syvästi, mutta niiden takia oli yhä vaikeampi kertoa pahasta olosta kenellekään. Pakenin pahaa oloa kirjojen ja pelien tarinoihin, joissa heikkoja puolustettiin ja oikeus voitti lopulta.

Koulukiusaamista seurasi voimakas sosiaalisten tilanteiden jännittäminen sekä yksinäisyyden ja arvottomuuden tunne. Nuoruudestani tuli siksi raskas ajanjakso.

Arkipäiväisistä asioista tuli vaikeita

Jännittäminen oli pahimmillaan todellista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Niinkin yksinkertaisista asioista kuin tuttujen tervehtimisestä, kaupassa käymisestä, syömisestä muiden seurassa tai puhelun soittamisesta tuli vaikeaa, kun kavahdin kaikkea minuun kohdistuvaa huomiota. Jännitys oireili myös fyysisesti.

Yläasteelta muistan esimerkiksi erään lounaan, jolloin olin ottanut lautaselle herneitä. Jännitys sai kuitenkin haarukan tärisemään kädessäni, enkä millään saanut pyöreitä, helposti tipahtavia herneitä vietyä suuhun asti. En osannut selittää noloa tilannetta kavereille, joiden kummastelevat katseet jäivät kummittelemaan mielessäni. 

Sen jälkeen välttelin ruokailuissa kaikkea hankalasti syötävää tai pikkutarkkuutta vaativaa, ja pelkäsin käsien näkyvää tärinää. Opiskellessa oli kiusallista mennä vaikkapa taululle kirjoittamaan, ja pipetointi bioteknologian labratöissä meni pieleen, kun kädet vapisivat.

Kärsin kainaloiden hikoamisesta, palan tunteesta kurkussa, sydämen pamppailusta, kehon lihasten ja leuan kireydestä. Takeltelin puhuessani ja esitysten pitäminen oli kamalaa. Joskus vatsakin meni jännityksestä sekaisin. Kelailin mielessäni, mitä kaikkea sanoinkaan väärin tai jätin sanomatta, mitä kaikkea fiksua olisin voinut sanoa, ja mitä muut minusta nyt ajattelevatkaan. En uskaltanut esittää mielipiteitäni, kun uskoin vakaasti että kukaan ei piittaisi niistä, tai mikä vielä pahempaa, pitäisi niitä typerinä ja naurettavina.

Myöhemmin opin, että jännittämisestä ei tarvitsekaan päästä kokonaan eroon, vaan sen kanssa voi oppia pärjäämään. Opin myös, että jännittäminen on eri asia kuin ujous.

Aloin altistaa itseäni

Psykologian opintojen kautta tulleet oivallukset ja oman toiminnan pohtiminen olivat pysyvän muutoksen lähde. Aloin tiedostaa, että pistin kaikki epäonnistumiseni oman kelvottomuuteni piikkiin ja vähättelin onnistumisiani. Tiedostin myös, etten ollut ainoa jännittämisestä kärsivä. Aloin ajatella, että jos jännittäminen oli kehittynyt vuosien mittaan, sitä voisi lievittää pitkäjänteisellä harjoittelulla.

Erityisen tärkeää oli oppia vaihtamaan näkökulmaa. Jos aloin soimata itseäni, ryhdyinkin pohtimaan, mitä itse ajattelisin jostakusta toisesta joka olisi samassa tilanteessa. Vastaus oli aina sama: suhtautuisin toiseen myötätuntoisesti ja hyväksyvästi, ja pyrkisin auttamaan häntä. Miksi siis olin itseäni kohtaan niin ankara?

Tiedostaminen oli ensimmäinen askel, toiminnan muuttaminen seuraava ja vaikeampi. Aloin altistaa itseäni haastavilta tuntuvissa tilanteissa, toki asteittain. Esimerkiksi esityksiä harjoittelin ensin peilin edessä ja sitten työtoverin tai kumppanin kanssa.

Aiemmin ryhmätilanteissa odotin, että joku muu tekisi aloitteen. Nykyään pyrin päinvastoin itse esittäytymään, jottei kynnys siihen kasvaisi.

Osaan nyt katkaista märehtimisen

Kannustus ja positiivinen palaute ovat kannatelleet, kun usko itseen on ollut hatarampaa. Sisareni on tukeni ja turvani – koen, että hän hyväksyy minut täysin, tapahtuipa mitä tahansa. Edesmennyt isoäitini oli minulle lempeyden perikuva ja vanhempieni suvaitsevainen asenne on ollut hyvä malli.

Avomieheni on paras ystäväni ja elämänkumppanini, ja hänen kanssaan olen oppinut ottamaan vaikeatkin asiat puheeksi heti niiden ilmetessä. ”Hitot siitä” -asenne on myös auttanut. Kyllästyin lopulta siihen, että jännittäminen esti minua menemästä ja tekemästä. ”Mitä sitten, jos kädet tärisevätkin tai unohdan sanoa jotakin? Mitä pahaa siitä oikeasti seuraa?” En halunnut enää uhrata aikaa itseni märehtimiseen ja soimaamiseen. Elämässä oli niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita!

Tein graduni verkkopohjaisista psykoterapian menetelmistä ja nettiohjelmista, joita olen sittemmin kehittänyt myös itse. En koskaan rohjennut hakea ammattiapua, mutta sain apua australialaisista nettiohjelmista, kuten MoodGymista.

VTT:llä työskennellessäni opin tutkimusprojektien kautta hyväksymis- ja omistautumisterapiaa: arvotyöskentelyä, ajatusten eriyttämistä itsestä ja tietoisuustaitoja. Ne ovat olleet ehdottoman arvokkaita. Olen itsekin käyttänyt Jyväskylän yliopiston kanssa kehittämäämme Oiva-sovellusta rauhoittumiseen. Jännityskokemukseni olen pyrkinyt kääntämään hyödyksi tuoreessa Jännä juttu -ohjelmassa, josta kuka tahansa voi löytää keinoja jännityksen lievittämiseen.

Elän yhä enemmän omannäköistä elämää

Vasta tietoisuustaitojen myötä olen oppinut fyysistä rentoutumista. Vaikkapa ennen esityksiä pieni kävely tai paikallaan hyppely auttaa. Puran ylimääräisen vireyden pieneen liikkeeseen ja saan siitä virtaa ja eloa. Liikunta tuo muutenkin hyvää oloa ja piristää.

Nykyään jännitysoireeni ovat valtaosin normaalilla tasolla, vaikka välillä tulee edelleen vaikeampia tilanteita. Mutta enää en juuri stressaa niistä etukäteen. Osaan myös katkaista märehtimisen lyhyeen.

Erityisen hyödyllistä on ollut arvotyöskentely, eli itselle tärkeimpien asioiden pohtiminen elämässä, ja päätös toimia omien arvojen mukaisesti.

Elän vuosi vuodelta täydemmin juuri omannäköistä elämää. Minua elähdyttävät maailman ihmettely, kajo taivaalla ennen auringonnousua, valoisat päivät ja tähtikirkkaat yöt, hassuttelu ja sanoilla leikittely. Olen hurjan kiitollinen siitä, että pystyn nykyään auttamaan muitakin. Hymyn näkeminen toisten kasvoilla, pienet kohtaamiset ja aito kuunteleminen tuovat lämpöä elämään.

KUKA? Kirsikka Kaipainen

Asuu: Tampereella
Perhe: Avomies
Työ: Yrittäjä, mielenterveyden verkko-ohjelmien kehittäjä
Harrastukset: Keatteri ja roolipelit, vapaaehtoistyö, luonnossa liikkuminen

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: KONSTA LEPPÄNEN

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 1/2015