Kristoffer Ignatius: "Olin kaapissa yli 30 vuotta"

Kristoffer Ignatius

"Lapsena kokemani kiusaaminen satuttaa minua edelleen. Se kulkee mukanani arpina.

Olen aina ollut herkkä. Kasvoin kajaanilaisessa perheessä, johon kuului lisäkseni vain naisia. Meillä oli kaikki hyvin, mutta ei kaikkien mielestä. Pienessä kaupungissa pienikin ero muihin nähden johti kiusaamiseen, solvauksiin, huutoon ja fyysiseen väkivaltaan.

Kirjoitin 8-vuotiaana päiväkirjaan: "Minua kutsuttiin taas tytöksi. Miksi? Tänään se oli kaulahuivi. Eilen housut. Viime viikolla tanssi. Miksi ette halua olla minun kanssa?"

Mietin, miksi tokaluokkalaisen on pitänyt käsitellä tällaisia asioita. Ei pitäisi. Yritin miettiä, miksi niin moni haukkui ja nimitteli. Yritin elää sen kanssa, olla luokan pelle, siirtää huomion muualle tai kääntää poskea. Entä, kun keinot oli jo käytetty moneen kertaan? Kun pyysin lupaa kiusaajilta päästä ajamaan kotiin, että ehtisin treeneihin? Tai keräsin nurmikolle levitettyjä kamoja, tai mietin, olisivatko pyörän kumit taas tyhjinä?

”Homo, hintti, tyttöpoika!”  Sain kuulla sitä, koska harrastin tanssia, pukeuduin eri tavalla, en osannut pelata jalkapalloa tai olla kuten muut pojat. Kaikesta löytyi haukuttavaa. Minua ei huolittu joukkueeseen, minut laitettiin tyttöjen puolelle, kävelyni tai vartaloni oli kuin naisella. Pukuhuoneessa kukaan ei tullut kanssani samaan suihkuun. Kun sain rummut, sain olla suosittu niin kauan, että kaikki pääsivät kokeilemaan niitä.

Minua hakattiin, pyörä rikottiin, postilaatikko hajotettiin, kotiin tultiin sisälle, kun olin siellä yksin, koulukirjani töhrittiin, minua uhkailtiin, uimahallissa painettiin päätä veden alle, rahat vietiin, tönittiin seiniin... Olin viimeinen jonossa. Elin jatkuvassa pelossa, vihassa ja itkussa. Kuljin kiertoteitä, pelkäsin usein mennä kouluun tai sieltä pois.

Sain kuulla siitä, että äitini oli yksinhuoltaja eikä meillä ollut varaa mökkiin, autoon tai muuhun ylellisyyteen. Sain kuulla isäni alkoholismista. Hän ei ollut mitään, minusta tulisi samanlainen. "Kuolisit pois alkoholistin pentu. Luuseri."

Kukaan ei tajunnut tai puuttunut

Tämä oli arkeani 7-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Elämä oli jatkuvaa näytelmää ja selviytymistä. Piti miettiä tarkkaan, mitä voi pukea päälle, mitä kautta kulkea kouluun ja millaisen kynän voi ostaa tulematta kiusatuksi.

Oli sairaus olla minä. Yritin hakea ratkaisua. Kävin etsimässä tietoa siitä, mikä minua vaivaa, mutta sairauttani ei löytynyt lääkäristä eikä kirjaston oppikirjoista. Välillä en voinut nukkua öisin ilman pelkoja. Olin ylivilkas.

Tuntui, ettei kukaan tajunnut tai puuttunut. Opettajat yrittivät. Asiaa jauhettiin tapaamisissa. Kuraattorin ja psykologin vastaanotollakin vikaa etsittiin alkoholisti-isästä, ei kiusaamisesta. Kaipasin isää, mutta oireilu ei ollut sitä. Kun minulta kysyttiin kiinnostuksesta poikiin, tuntui, että he olivat samassa veneessä kiusaajien kanssa.

Äiti tiesi, muttei kaikkea. Hänelläkään ei ollut keinoja puuttua. Hän yritti olla hienotunteinen, eikä asioista puhuttu. Äiti kuitenkin pyrki siihen, että kotona olisi aina hyvä olla. Kun isosisko alkoi ymmärtää, mistä oli kyse, hän puolusti aina kun pystyi. Vielä ala-asteiässä halusin nukkua patjalla äidin sängyn päädyssä, hain siitä turvaa.

Tanssi ja musiikki auttoivat

Hyvääkin oli. Pienestä asti nautin puuhailla pihalla ja puutarhassa, kasvien parissa. Sain kavereita naapurien lapsista. Naapurissa asuvasta pariskunnasta tuli läheisiä ystäviä, joiden luokse menin koulupäivien jälkeen tekemään läksyjä. Mummilassa oli turvallista. Rakensin myös oman päänsisäisen maailman, jossa oli hyvä olla.

Olin aina ollut musikaalinen. Musiikin ohella tanssi auttoi. Kun pienenä näin hienon tanssiesityksen, halusin sen jälkeen tanssitunnille. Kilpatanssin harjoittelu ja kilpaileminen irrottivat ajatukset kiusaamisesta, mutta samalla ne olivat yksi kiusaamisen syy. Vaikka tapasimme tanssikavereiden kanssa treeneissä jopa viisi kertaa viikossa, emme hengailleet muuten yhdessä.

Sisälläni olin varmaan jo silloin homo, en vain ymmärtänyt sitä. Eli tulihan minusta homo. Siitähän minua muistutettiin jatkuvasti. Mutta ei se liittynyt kiusaamiseen. Homouteen vaikuttaa perimä.

Yhdeksännellä luokalla tapahtui pahin pelkäämäni asia, pahoinpitely kotimatkalla. Viisi isompaa poikaa hakkasi ja potki minua. Kasvojen luita ja hampaita murtui, ruhjeita oli ympäri kroppaa. Muistan veren lumessa ja revenneen takin. Äiti pidätteli itkua, kun hakkaajien vanhemmat soittivat jälkikäteen ja selittivät, että poikien keskinäinen paini on ihan normaalia. En koskaan unohda äidin ilmettä. Hän sanoi, että tämä oli kaukana leikistä.

Sovittelu epäonnistui, ja istuimme lopulta oikeudessa. Kiusaajat saivat tuomion pahoinpitelystä ja heidät tuomittiin vahingonkorvauksiin. Tuomari kielsi oikeudessa heitä lähestymästä minua, jos vaikka he näkisivät minut kadulla.

Pahoinpitelyssä kulminoitui vuosien piina. Kun hoipertelin poliisilaitokselle tekemään rikosilmoitusta, olin tavallaan helpottunut, koska tiesin että nyt asialle tehtäisiin jotain. Tämä oli päätepiste.

Minulle tämä viimeinen oljenkorsi katkaisi kamelin selän. Olin aivan turta, ja pelkääminen loppui kuin seinään. Itsetuhoisten ajatusten tilalle nousi hillitön raivo ja viha. Aiemmin olin ollut hiljaa. Nyt aloin sanoa kiusaajille takaisin. Samalla minussa heräsi kova näyttämisen halu. Halusin näyttää, että jokainen minua solvannut on niin helvetin väärässä. Se halu on yhä olemassa. Kiusaaminen muuttui minua eteenpäin puskevaksi voimaksi.

Homouteni hyväksyminen vei aikaa

Muutin lopulta lukioon Helsinkiin. Elämäni alkoi.

Ensimmäiset kokemukseni miesten kanssa saivat aikaan pelkotiloja, vaikka olin täysi-ikäinen. Minähän olin nyt sitä, miksi minua oli kiusattu. Elin kaksoiselämää ja tapailin vuosia sekä miehiä että naisia. Pakenin myös ylettömään työntekoon, kunnes neljä vuotta sitten tuli romahdus. Kuuden viikon sairaslomalla oli aikaa kelailla asioita.

Homouteni kanssa sinuksi tuleminen on vienyt aikaa. Tärkeintä oli myöntää se itselleni. Pari vuotta sitten jouluna kerroin myös toisille, että olen bi. Tämän vuoden helmikuussa sanoin ensimmäistä kertaa itselleni ääneen, etten ole bi, vaan homo. Kun kerroin asiasta Facebookissa, moni totesivat tienneensä asian.

Nykyään olen yrittäjä, tatuoitu, koulutettu ja kaapista tullut mies. Homo. Olen päässyt työskentelemään unelma-ammatissa ja maistelemaan elämää.  Luuserista tuli esiintyjä, juontaja ja mies, rimpulakintusta urheilija, hintistä homo.

Jotenkin jännää on, että nyt minä kelpaan. Olen monille cool. Välillä on vaikeaa hymyillä, kun nämä tyypit ovat nyt niin kavereita; seurani kelpaa ja työtäni ihannoidaan. Jokaisella on kuitenkin mahdollisuus kasvaa ja oppia virheistä.

Kaikilla kiusaajillani ei ole mennyt elämässä hyvin. Monella on ongelmia. En osaa nauttia siitä, mutta en enää välitä. Jälkikäteen hakkaamista on selitetty lapsuuden leikeillä. Minulle on tultu sanomaan, että ethän sinä nyt niitä muistele. On pyydetty anteeksi, yritän antaa anteeksi, mutta en voi unohtaa. Kuorma on niskassa. Arpia ei saa pois. Toivon, että kukaan ei joutuisi kokemaan ja pelkäämään samaa. Kenenkään ei pitäisi.

Olen rakastanut, minua on rakastettu. Olen terve, minulla on koti, ympärillä ihania ihmisiä. Olen päässyt pitkälle monissa asioissa. Teen juontokeikkoja Suomen ykkösartistien kanssa, olen ollut toimittajana radiossa ja tv:ssä, tuottajana ja yrittäjänä. Vedän liikuntaryhmiä. Urheilen ja treenaan intohimoisesti. Olen nähnyt maailmaa ja auttanut ihmisiä. Olen muun muassa mukana suunnittelemassa ja juontamassa Helsingin Pride-tapahtumaa.

Nykyään nahkani on sitkeää ja paksua, pikkukolhut eivät tunnu missään. Olen myös epäluuloinen, vähän ujo ja epävarma.  Ihmissuhteiden solmiminen on haastavaa. Minulla on vaikeuksia puhua ja olla miesten läheisyydessä ja oppia luottamaan heihin. Onneksi olen saanut apua ja asiat ovat menneet eteenpäin.

Olin homouteni kanssa kaapissa yli 30 vuotta. Iso osa oli pelkoa siitä, että sattuu taas. Mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan. Nyt elän."

KUKA: Kristoffer Ignatius
Asuinpaikka: Helsinki
Ammatti: Yrittäjä, juontaja ja tuottaja
Harrastukset: Liikunta ja musiikki

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 5/2014

TEKSTI: KRISTOFFER IGNATIUS JA ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA