Linda-Maria Roine: "Sumeimpina aikoina aloin kirjoittaa riimejä."

”Olemme olleet äidin kanssa aina läheisiä. Myös mummo on ollut läsnä. Vaikka isää ei ole paljon näkynyt elämässäni, äiti ei koskaan puhunut hänestä pahaa. 

Iskä oli mukana siihen asti, kun olin 2-vuotias. Sitten tapasimme hyvin harvoin. Kun olin kolmevuotiaana leikkipuistossa isän kanssa, hän häipyi kavereiden kanssa, jätti minut keinumaan eikä palannut. Myöhemmin rakensimme ulkona isän kanssa lumilinnaa, ja hän sanoi käyvänsä R-kioskilla. Seuraavan kerran näin hänet kolmen vuoden kuluttua.

Kun minulla oli pienenä tyttönä kaikkein vaikeinta, halusin vain piileskellä pöydän alla, enkä halunnut syödä. Iskä sanoi puhelimessa, että tulee auttamaan. Mutta hän ei koskaan tullut, eikä soittanut.

Voin vielä ymmärtää isän rankan lapsuuden, mutta siitä olen tosi vihainen, että hän on ollut ihan eri tavalla läsnä toisille lapsilleen. Hänellä on viisi muuta lasta eri naisten kanssa.

Perhetutusta tuli isähahmo

Vanhasta perhetutusta on sen sijaan tullut minulle tärkeä mieshahmo. Olen tuntenut hänet pienestä, ja tapasin hänet uudestaan päihderyhmässä. Hän on nykyisin raitistunut kuten minäkin.

Näemme tuon tuosta ja juttelemme. Jos minulla on ongelma, voin soittaa hänelle.  Venäjän-matkaltaan hän toi minulle kultaisen ristin. Hän kannustaa myös musajutuissa. Kun tein ensimmäistä musiikkivideotani, hän hankki rekvisiittaa ja maksoi kampaajalaskuni.

Tämä kasvattaa samalla raivoa isää kohtaan. Juuri hänen pitäisi tehdä tuollaisia asioita tyttärensä kanssa.

Kolme vuotta sitten törmäsin isään, ja kävimme pari kertaa kahvilla. Hän vain selitti uusista lapsistaan eikä kysynyt elämästäni mitään. Niinpä kun näin hänet hiljattain kaupungilla lastenrattaita työntämässä, väistin häntä. Hänelle ei ollut mitään sanottavaa.

Lapsena pelkäsin, että ulkopuolelta tulee tyyppi ja joudun vaaraan. Jos äiti ei masentuneena pystynyt huolehtimaan minusta, menin mummolle.
Muuten meillä oli intiaanikoti, jossa oli lämmin ja pehmeä tunnelma. Musiikkia olen kuunnellut ihan pienestä. Meillä kuunneltiin musiikkia maailman eri kolkilta, intialaisia lastenlauluja ja flamencoa. Ehdoton suosikkini oli Natasha Atlas. Osasin hänen arabiankieliset biisinsä ulkoa siansaksaksi.

Eläinkavereista tuli ihmisiä tärkeämpiä

Opin varhain lukemaan. 4-vuotiaana kirjoitin ensimmäiset biisini, joissa olin aina yksin ja minut jätettiin.
Vaikka osasin lukea ja kirjoittaa, koulumeininkiä en osannut. En pystynyt keskittymään. Vasta ihan hiljattain olen saanut ADHD-diagnoosin. Minun olisi pitänyt saada se aikoja sitten, mutta kukaan ei välittänyt.

Ensimmäisestä luokasta lähtien jouduin luokanvalvojan silmätikuksi. ”Miksi Linda ei kuuntele? Miksi Linda ymmärtää väärin? Pitää vain alkaa keskittymään.” Kerran alakouluaikoina opettaja pyysi minua menemään kirjoittamaan liitutaululle, jonka jälkeen hän ilmoitti luokalle, että ”vain häiriintynyt kirjoittaa takakenoon.”

11-vuotiaana olin kiusaamisen takia anorektinen. Minulla oli bakteerikammo. Pelkäsin että ruoka oli myrkytetty ja luulin, että olin vakavasti sairas.
Silloin äiti päätti toukokuussa, että lähdemme kesämökille Korppooseen, Turun saaristoon. Kirjoitin aineen, kuinka onnellinen olin, kun pääsin kauas luokkakavereista. He lähtivät Viroon leirikouluun.

Maalla eläimistä tuli kavereitani, tärkeämpiä kuin ihmiset. Lähellä oli lammastila. Sain hoidettavaksi karitsan, jonka emo oli hylännyt. Ruokin sitä tuttipullolla. Kävelimme yhdessä kallioilla, se seurasi perässä. Vietin viisi kesää lampaiden seurassa. Opin tuntemaan niiden kaikkien nimet ja luonteet.

Maalta kaverikseni löytyi myös musta kani, Liisa-Petteri. Luulimme aluksi sitä tytöksi, ja se sai nimen Liisa. Kun se paljastuikin pojaksi, nimeen lisättiin Petteri. Kun se ei oppinut syömään heinää, veimme sen eläinlääkärille. Kallon muodosta tämä päätteli, että se olikin puoliksi metsäjänis.

Nyt Liisa-Petteri on ollut meillä kohta kymmenen vuotta. Jos minulla on paha mieli, se tulee lohduttamaan.

Aineet helpottivat pahaa oloa

13-vuotiaana vaihdoin koulua, mutta kiusaaminen ei loppunut. Yksi tyttö oli salaa kaverini, koska olisi muuten joutunut itse kiusatuksi. Olin hirveän vihainen ja taistelin ajatusta vastaan, että minulla olisi oikeus tehdä kiusaajilleni mitä vaan.

15-vuotiaana aloin käyttää päihteitä silloisen poikaystäväni mukana. Aineet helpottivat pahaa oloa, pääsin konkreettisesti pois. Otin kiusaamisenkin välinpitämättömämmin.

Kun hengailin poikaystävän kaveriporukassa, asiat lähtivät täysin käsistä. Olin milloin missäkin yötä, en tehnyt enää koulujuttuja, aloin varastella. Koulukeskusteluissa pohdittiin lähinnä sitä, ”etten tehnyt hyvää koulun maineelle”.

Se oli sumeaa aikaa, mutta samaan aikaan aloin kirjoittaa riimejä. Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa, ja etenkin Steen1 kolahti. ”Sinisiä rappuja, punaisia hintalappuja” kertoi maailmasta, missä elin. Etsin Youtubesta taustoja ja räppäsin itse päälle.

Täti tiesi tilanteestani. Hän oli selvittänyt, että Sörkan nuorisokeskus Hapessa oli alkamassa räppikoulu BaseCamp. Pääsin siihen mukaan.
Räppikoulu järjestettiin kerran kuussa. Menin sinne joka kerta ja pyrin olemaan selvin päin. Kuuntelimme vuorotellen jokaisen biisejä. En ollut koskaan aiemmin räpännyt toisille, ja aluksi minusta tuntui, etten voisi nytkään. Kun sitten vihdoin räppäsin, ohjaajana toiminut Pyhimys sanoi, että olin kuin naispuolinen Steen1, paitsi että riimini olivat mietittyjä.

Vain yksi suunta

Sitten poikaystäväni pääsi taas ulos linnasta. Kun vietimme yhdessä uutta vuotta yhdessä, sain elämäni pohjakosketuksen. Sain poikaystävältä tuntikausia turpiin.

Tilanne oli niin hirveä, että valmistauduin kuolemaan. Yritin paniikissa ajatella, miten pääsisin pakoon, voisinko lukita itseni kylpyhuoneeseen tai juosta ikkunan läpi. En päässyt mihinkään, kun tyyppi oli koko ajan kimpussani.

Kun taju oli lähdössä, muistin äidin ja mummon. Ajattelin, että minun pitää pysyä hereillä hinnalla millä hyvänsä. Otin käyttöön kaikki näyttelijänlahjani. Sanoin, että olin ansainnut rangaistuksen ja pyysin poikaystävää rauhoittumaan. Silloin pääsin ulos, jossa odotti poliisiauto. Äiti oli hälyttänyt poliisit paikalle tekstarini vuoksi.

En voinut kävellä kahteen viikkoon. Olin shokissa. Siitä ei ollut kuin yksi suunta, päihteetön elämä. Päihteiden tien päässä ei ole mitään hyvää. Olen ymmärtänyt, että minulle ei myöskään sovi kohtuukäyttö. Aineiden lisäksi minulla oli riippuvuus kaveripiireihin.

Aika pian sen jälkeen sain Pyhimykseltä tekstarin, että haluaisi alkaa työstää levyä kanssani.

Sain apua nuorisoasemalta ja etsivästä nuorisotyöstä. Uuden terapeutin kanssa on löytynyt toimiva yhteys. Aiempi terapeutti mitätöi rankkoja lapsuuden kokemuksiani.

Haluan puhua myös narkkiajoista

Elämääni on alkanut kasautua hyvää. Viime vuonna sain kutsuja räppäämään Peijakas-lavaklubille, queer-feministien ja sateenkaaripiirien tilaisuuksiin, poliittisiin tapahtumiin. Esiinnyin Jakomäen graffittiseinän avajaisissa ja Baseline-festareilla.Sain yhteiskunnallisen tietoisuuden herättäjän kunniakirjan 2013. Tein levytyssopimuksen 13. päivä perjantaina. Nyt olemme aloittaneet studiotyöskentelyn levyä varten.

Kun olin keskustelemassa nuorten tilanteesta A-studiossa, minuun otti yhteyttä lastensuojelurikosten kohteeksi joutunut kehitysvammainen poika, joka oli suunnitellut itsemurhaa. Nähtyään minut A-studiossa hän ei enää halunnut kuolla, koska koki, että jossain joku ajatteli vaikeassa elämäntilanteessa olevia nuoria.

Haluan puhua ja kirjoittaa avoimesti. Biiseissäni olen puhunut narkkiaikojen tapahtumista, myöhemmin myös pintaan nousseista tunteista. Olen myös kirjoittanut 15-vuotiaalle itselleni siitä, ettei itsemurhan yrittäminen kannata.

On mahdollista, että ensin ei ole mitään elämässä ja sitten voit yhtäkkiä saada paljon. Kaikkien haaveet ovat erilaisia, mutta yhtä tärkeitä. Jollekin sellainen on raitistuminen tai peruskoulun loppuun käyminen.

KUKA? Linda-Maria Roine alias Mercedes Bentzo

Asuinpaikka: Helsinki
Ammatti: rap-muusikko
Harrastus: karaoke
Perhe: äiti, mummo ja musta kani Liisa-Petteri

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/ 2014

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA