Marko Vuoriheimo: ”Musiikkihaaveilleni naurettiin"

"Kun olin lapsi, perheemme elämää helpotti se, että meillä kaikilla oli sama identiteetti: olimme syntymästä asti kuuroja.

Kuulevien isovanhempieni kanssa kommunikoin lukemalla huulilta ja puhumalla itse. Kyselin kerran syytä sille, mikseivät he opetelleet viittomakieltä. He vastasivat, ettei sille ollut tarvetta. Siitä päättelin, että yhteiskunnan paine kuuroja kohtaan oli ennen vanhaan kova, ja viittomakieltä hävettiin.

Käänsin lapsena viittomakielelle isoäidin laulamia lauluja ja kertomia satuja. Kuulin pianon matalia ja korkeita ääniä, mutta en laulun sanoja, joten luin sanat isoäidin huulilta. Ensimmäiset joululaulut käänsin seitsemän vuoden iässä. Kun olin neljän vanha, sain pikkuveljen, jonka kanssa oli mukava päästä leikkimään ja painimaan.

Myöhemmin kävimme kuurojen koulua. Viittomakielinen yhteisö on Suomessa niin pieni, että kaikki tuntevat kaikki. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Meillä oli veljen kanssa samoja kavereita, joiden kanssa hengailimme ja osallistuimme urheilutapahtumiin.

Olen edelleen lapsuudenperheeni kanssa tiiviisti tekemisissä.  Vuosien mittaan olemme käyneet kuurojen tapahtumissa, olympialaisissa ja maailmankongressissa, matkustelleet muutenkin ja tavanneet uusia ihmisiä.

Maajoukkueleirin sijaan olinkin mökillä kalassa

Yleisurheilua harrastin 15-vuotiaaksi. Voittaminen kannusti treenaamaan. Kun voitin ikäluokkani kuurojen SM-kisat ja pystyin haastamaan vanhempia juoksijoita, en löytänyt enää syytä jatkaa. Vaihdoin jääkiekkoon ja salibandyyn, joita pelaan vieläkin. Olen edelleen huono häviäjä joissakin asioissa.

Myöhemmin, kun opiskelin liikunnanohjaajaksi, mietin, olinko sittenkin missannut urheilussa jotain. Kommunikaatio valmentajan kanssa jäi puutteelliseksi. Kun sain oman harjoitusohjelman 12-vuotiaana, ja varsinaiseen valmennusryhmään meitä jäi vain neljä, en ymmärtänyt miksi. Myöhemmin selvisi, että tavoitteena oli tehdä meistä huippujuoksijoita.

Jälkikäteen löysin kotoa kirjeen, joka oli lähetetty meille, kun olin 14-vuotias. Se oli kutsu maajoukkueleirille. Vanhemmat eivät olleet ymmärtäneet kirjeen merkitystä. Heidän lapsuudessaan kielen opettamiseen ei panostettu. He oppivat huulilta puhuttaessa sen verran kuin oppivat, ja heidän sanavarastonsa jäi osin puutteelliseksi. Niinpä kun olisin voinut olla maajoukkueleirillä harjoittelemassa, olin kalastelemassa kesämökillä.

Kuulevien kanssa kommunikointi oli vaikeaa. Viittomakieli oli ja on edelleen suomalaisille outo asia. Sitä pilkattiin ja sille naureskeltiin. Kuulevien kanssa oli vaikea luoda ystävyyssuhteita, koska he pelkäsivät joutuvansa itse pilkan kohteeksi. Onneksi oli niitäkin, jotka vähät välittivät.  

Itse sain ystäviä, kun esimerkiksi pärjäsin urheilussa. Se oli minusta ikävää. Onneksi maailma on muuttunut, ja nyt on paljon helpompaa saada erilaisia ystäviä. Toki jotkut pelkäävät edelleen erilaisuutta, mutta en jää sitä ihmettelemään: kukin oppikoon itse avartamaan elämänkatsomustaan.

Elämä musiikin suhteen yhtä tyrmäysyritystä

Yliopisto-opintojen myötä löysin itseni. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen maisteriksi ja viittomakieliseksi luokanopettajaksi. Opiskeluaika oli varsin aktiivista. Vaikka treenasin urheilua päivästä toiseen, kävin opiskelijariennoissa ja juhlimassa, sain opinnot kunnialla päätökseen.

Ammatiltani olen ensisijaisesti artisti. Viime vuonna julkaistiin kolmas albumini, jossa on vierailevina artisteina muun muassa entinen Sepulturan rumpali Iggor Cavalera, Adam Tensta, Laura Voutilainen sekä Saara Aalto.

Musiikki on ollut minulle hyvä työkalu, vaikka elämäni on ollutkin sen suhteen yhtä tyrmäysyritystä. Kun olin teini-ikäinen, haaveilleni naurettiin, ja minua kiellettiin treenaamasta musiikkia. Kun työstimme kaverini Heikki Soinin kanssa ensimmäistä levyä, levy-yhtiöt löivät oven kiinni nenän edestä. Euroviisukarsintojen 2009 myötä saimme vihdoin levytyssopimuksen Warnerille.

Vuosi sitten perustin tulkkausalan yksikön yritykseeni. Olen myös työskennellyt viisi vuotta ulkoministeriön erityisasiantuntijana viittomakielen sekä vammais- ja ihmisoikeusasioiden parissa. Aloitin, kun Alex Stubb oli ulkoministerinä, ja työ on jatkunut Tuomiojan, Paateron ja Toivakan kanssa.

Matkoilla kannustamme toisia maita kohti Suomen mallia. Siinä keskusjärjestönä on ministeriön alainen vammaisten koordinaatioryhmä, ja vammaiset ovat itse äänessä.

Viime aikoina olen ollut ulkoministeriön matkoilla muun muassa Romaniassa ja Indonesiassa, jossa keikkojen lisäksi luennoin yliopistolla, annoin haastatteluja medialle ja tapasin lukuisia tahoja.

En koe itseäni vammaiseksi

Meillä on vielä paljon tehtävää esimerkiksi tiedonsaannissa, esteettömyydessä tai opiskelu- ja työpaikkoihin pääsyssä. Moni vammainen elää köyhyysrajan alapuolella. On helvetin naurettavaa, että esimerkiksi tv:n viime vuonna käynnistynyt tekstitys­palvelu ei koske vieläkään kaikkia lähetyksiä. Vaikka meillä on viittoma­kielilaki, se on suppea yleis­laki.

Ennakkoluuloja ja asenteita riittää. Mitä oudompi asia tai ilmiö on, ja mitä vähemmän on tietoa, sitä enemmän hallitsee pelko, ja sitä helpompaa on syrjiä ja potkia pois.

Amerikassa deaf power, kuurojen vapautusliike vaatii kuuroille täysin samoja palveluita kuin kuulevillekin. Suomestakin löytyy samaa asennetta, mutta pyrimme hoitamaan asioita diplomaattisesti.

Teen työtä ensisijaisesti vähemmistöjen puolesta. En koe itseäni vammaiseksi. Viittomakielisyys on oma kielensä ja kulttuurinsa, ja verrattavissa mihin tahansa vähemmistökulttuuriin ja kieleen, kuten saamelaisuuteen.

Tärkeä esikuvani on ollut 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt Carl Oscar Malm. Hän perusti Suomeen ensimmäisen kuurojen koulun ja taisteli kuurojen oikeuksien puolesta. Hänen ansiostaan viittomakielinen yhteisö alkoi kehittyä. Esikuva on myös yrittäjäukkini, joka on Suomen fiksuimpia miehiä!

Vääryyden ja ennakkoluulojen murtaminen antaa minulle motivaatiota. Toisaalta sitä tuovat myös onnistumiset, keikat ja ilo fanien kasvoilta. Kaikki Signmarkia auttaneet antavat minulle jaksamisen eväitä.

Viime kuukausina olen antanut paljon haastatteluita. Kiinnostus ja innostus on aistittavissa. Käyn myös luennoimassa Speakersforumin kautta.

Haluan oppia ja ymmärtää, ja olen pohtinut paljon elämänfilosofiaani. Tärkeä havainto minulle on ollut, että on niitä, jotka eivät tiedä, mitä eivät tiedä. Oppiakseen ihmiset tarvitsevat aikaa, kärsivällisyyttä ja asioiden avaamista.

Rohkeus tutkia omaa epäonnistumista vahvistaa

Aina, kun olen mokannut, olen pohtinut, mitä voin oppia. Tämä pätee työpaikkaan, parisuhteeseen ja henkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi pettäminen parisuhteessa on tyhmää, mutta samaa virhettä ei kannata toistaa.  

Kannustan myös toisia ottamaan epäonnistumiset vastaan. Rohkeus tutkia omaa epäonnistumista vahvistaa. Siitä voi oppia tekemään asioita uudella tavalla. ”Ei voi mokata” -asenne on liian vahva, ja uuden oppimisen halua liian vähän.

Takanani on nyt kahdeksan vuoden musiikkiura. Jos olisin tehnyt musiikkia vain Suomessa, olisin ehkä jo lopettanut. Ulkomailla biisejäni soitetaan radiossa, mutta täällä vain satunnaisesti.

Olen päässyt keikkailemaan uusiin maihin, ja on ollut innostavaa nähdä uusia kulttuureja ja ihmisiä. Muualla ihmiset ovat uteliaita, kyselevät ja haluavat oppia lisää, mutta täällä halutaan tuttua ja turvallista valmiissa paketissa. Pertti Kurikan nimipäivätkin oli tuttu Kovasikajuttu-elokuvasta Euroviisukarsinnoissa. Kun itse osallistuin karsintoihin, tulimme aivan puun takaa.

Onnelliseksi tekeviin asioihin on panostettava. Liikunnan lisäksi minulle antavat voimia ystävät ja perhe. Erityisesti minua inspiroi 6-vuotias tyttäreni, joka on luonani vuoro­viikot. Harrastamme yhdessä liikuntaa, mökkeilemme ja kalastamme. Joskus hän tulee keikoilleni fiilistelemään.

Kun kuuleva tytär meni kaksivuotiaana päivä­kotiin, siellä oltiin aluksi huolestuneita hänen puheensa kehityksestä. Mutta kaksikieliset lapset oppivat usein aluksi jonkin verran hitaammin. Huoli hälveni onneksi nopeasti.

Tytär oppi kanssani varhain viittomaan. Ensimmäiset viittomat hän tunnisti ja tuotti neljän ja puolen kuukauden iässä. Puolen vuoden ikäisenä hän pystyi vastaamaan viittoen. Kahdeksan kuukauden iässä hän osasi 45 viittomaa, vuoden ikäisenä sata. Nyt hän on täysin kaksikielinen.”

KUKA? Signmark alias Marko Vuoriheimo
Asuinpaikka: Helsinki
Ikä: 36 vuotta
Työ: artisti ja yrittäjä, ulkoministeriön erityisasiantuntija
Perhe: 6-vuotias tytär
Harrastukset: Jääkiekko, uinti, lenkkeily ja kalastus

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVAT: HELI KUMPULA

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 3/2015

Tilaa Mielenterveys

P.S. Signmark on myös Mielenterveysseuran tapahtumaviikon Mental Health Art Weekin 2015 kummi

Lisää MHAW-tietoa