Matkalla kohti elämää

Lapsesta asti olen kokenut väkivaltaa kaikissa sen muodoissa. Isäni oli alkoholisti ja bipolaarihäiriöinen, äitini narsisti. Kun he erosivat, äitini otti uuden miehen, jonka kanssa teki kaksi lasta. Mies alkoi pahoinpidellä äitiäni ja minua, lisäksi hän ahdisteli ja kosketteli minua, uhkaili, löi, pelotteli… pidin paljon huolta nuoremmista sisaristani samalla kun äitini söi minua henkisesti. Minä olin aina koulussa kiusattu ja outo. En osannut olla normaali muiden lasten seurassa ja siksi minua lyötiin koulussakin. Muutimme todella paljon, enkä näin ollen saanut kuin lyhytaikaisia ystävyyssuhteita. Paras ystävä oli äitini.

Teiniaikanani äitini alkoi lyödä minua sekä nöyryyttää ja haukkua jos en tehnyt juuri niinkuin hän sanoi. Kerran hän luki päiväkirjani ja nauroi sekä lyttäsi ajatukseni siihen paikkaan. Häpesin. Aloin viillellä itseäni ja toivoin kuolevani joka päivä.

Tapasin itseäni huomattavasti vanhemman miehen joka myöhemmin manipuloi minut tekemään lapsen ollessani vasta 16-vuotias.  Rakkaudesta sokeana en ajatellut yhtään sitä pyöritystä, mihin jouduin vaan uskoin sokeasti kaiken mitä hän sanoi. Hän löi ja raiskasi minua useita kertoja ollessamme yhdessä. Noin 3 vuotta. Jopa raskausaikanani. Yritin itsemurhaa useita kertoja, tai en tiedä yritinkö tarkoituksellisesti. Vahingoitin itseäni joka tapauksessa vaarallisin keinoin lääkkeillä ja viiltelemällä. Yritin ryhdistäytyä ja erota miehestä, kun sossut tulivat kuvioihin, mutta liian myöhään: lapseni vietiin minulta.

Aloin käyttää huumeita ja opiskelut menivät päin prinkkalaa. En onnistunut missään ja tunsin kuin koko elämäni olisi ollut taistelua ja hengissä selviämistä. Ainoastaan huumeet saivat oloni tuntumaan edes inhimilliseltä, vaikka meinasin useita kertoja vetää överit. Jäin koukkuun aineisiin, lähinnä amfetamiiniin ja ekstaasiin. Olen silti lähes varma että ilman tuota koukkua en olisi jaksanut elää ollenkaan.

Pääsin irti myöhemmin terapian ja rauhoittavien lääkkeiden avulla sekä jäljelle jääneiden ystävien tuella. Olin jo 3 vuotta kiskonut kaikkia aineita mitä käsiini sain ja menettänyt suurimman osan oikeista ystävistäni. Myöhemmin huomasin jääneeni koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin ja halusin taas kuolla. Heräsin sairaalasta yliannostuksen takia, äitini itki vieressä. En muista tästä juuri mitään.

Elämäni alkoi vihdoin parantua, kun muutin kauas kaikista ihmisistä toiselle paikkakunnalle ja aloitin alusta. Vaihdoin identiteettini nimeä lukuunottamatta kokonaan ja se auttoi. Sain töitä ja tavata lastanikin. Olen pikkuhiljaa kasvanut siitä rikkinäisestä ihmisrievusta kokonaisemmaksi päivä päivältä keräämällä lähelleni sellaisia ihmisiä jotka rakastavat minua tällaisena kuin olen. Vasta 23-vuotiaana aloin rakentaa elämästäni oman näköistäni ja nyt, 26-vuotiaana, en vieläkään tiedä mikä minusta tulee, mutta tiedän että olen matkalla kohti elämää.

- Vaikenin kauan

Tarina on julkaistu vuonna 2014 toteutetussa Puhutaan elämästä -kampanjassa. Puhutaan elämästä -kampanja rohkaisee ihmisiä kertomaan tarinoita siitä, miten elämä on voittanut ja millaiset asiat ovat auttaneet jaksamaan vaikeassa tilanteessa. Sadat ihmiset osallistuivat kampanjaan lähettämällä tarinoita elämän puolesta. Itsemurhia ei ehkäistä vaikenemalla – hiljaisuus voi sen sijaan estää auttamasta ja hakemasta apua.