Mikko Ratia: ”Vammautuminen ei estä osallistumista”

”Kun olin lapsi, asuimme samalla tilalla mummun ja papan kanssa Mattilan kylässä Mäntsälässä. Päivisin olin heidän hoidossaan.

Eino-pappa oli minulle tärkeä ihminen. Kun omalla isällä ei ollut aikaa olla isä, pappa antoi rehdin ja suoraselkäisen miehen mallin. Olin kuitenkin liian pieni kuulemaan hänen sotamuistojaan. Minusta tuli niin pelokas pikkupoika, että kävin jopa psykologilla. Kouluun mennessä kuitenkin helpotti.

Isän ja äidin ero rikkoi perheen, kun olin yhdeksän. Se oli lapsuuteni suurin muutos. Muutimme Mustamäkeen, uudelle alueelle ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa jouduin käymään taistelua omasta paikasta. Mutta samalla olin hyvä urheilussa, maalivahtina jalkapallossa, ja minut hyväksyttiin kaveripiirissä.

Yläasteiässä en välittänyt koulusta, haistatin opettajille ja jäin yhdeksännelle luokalle. Olin itserakas ja tein kavereille kettumaisia juttuja, hylkäsin heitä. Luokalle jäämisen takia olin merkitty mies, ja päätin mennä iltakouluun opiskelemaan.

Lokakuussa 1993 elämäni suunta muuttui täysin, kun jouduin auto-onnettomuuteen.  Olin 16-vuotias. Olimme autossa kännissä koko porukka. Kuskina oli kaveri, tyttöystävä vieressään. Sivutiellä ajoimme ulos. Sinkouduin tuulilasin läpi ulos maahan, ja filmi katkesi täysin. Perässä ajaneet ystävät soittivat ambulanssin. Kaverin tyttöystävän lonkka oli murtunut.

Kaksi viikkoa myöhemmin heräsin Töölön sairaalassa. Näin vain yhdellä silmällä: valoja. Vasen puoli toimi, oikea ei. Kun yritin huutaa apua, suusta tuli pelkkää mongerrusta.

Ensimmäinen ajatus oli: ”Missä on perhe, missä äiti, missä sisarukset?” Hoitaja huomasi hätäni, antoi rauhoittavaa, ja nukahdin uudelleen.

Helkkariin täältä

Olin Töölössä puolitoista kuukautta, sen jälkeen menin Kiljavalle entiseen sotavammasairaalaan kuntoutukseen. Halusin takaisin kotiin perheen luokse ja masennuin, kun en päässyt. Äiti kyllä kävi katsomassa minua joka päivä. Sukulaisia ja ystäviäkin kävi.

Puhekykyni oli mennyt. Yritin sanoa jotain, enkä saanut sanotuksi ja turhauduin. Ajattelin että helkkariin täältä, elämä ei voi voittaa. Hoitaja huomasi turhautumiseni, ja minulle hankittiin kirjaintaulu, josta osoitin kirjain kerrallaan sanoja, ja sain sanotuksi mitä halusin sanoa.

Minua ei haluttu päästää jouluksi kotiin arvioidun itsemurhariskin takia. Äiti sanoi, että hän ottaa minusta vastuun.

Sitten tapahtui joulun ihme: kävelin jouluaattoaamuna. Muut olivat jouluostoksilla ja minä nukuin yksin kotona. Heräsin siihen, että ovikello soi. En voinut mennä avaamaan, enhän pystynyt kävelemään. Kun pimputus ei ottanut loppuakseen, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää lähteä etenemään ovelle päin seiniin tukeutuen. Oven takana oli alakerrassa asuva pikkuserkku, joka yllättyi: ”Sähän kävelet!”

Kuntoutus jatkui fysioterapiana Mäntsälässä, puheterapiassa ja psykologilla Helsingissä.
Parin vuoden päästä onnettomuudesta kävin peruskoulua loppuun Invalidisäätiön tuettuna koulunkäyntinä.

Kun kukaan ei ollut käskemässä, päädyin pitämään opinnoissa välivuotta. Muutin omaan tuetun asumisen kämppään, talouden hoito hajosi ja aloin juoda. Muutuin valtavan ahdistuneeksi ja sulkeutuneeksi. Eristäydyin, vaikka olin aina ollut erittäin sosiaalinen. Kun äiti kävin auttamassa siivouksessa, en voinut kertoa hänelle, että alkoholi oli vienyt minusta voiton.

Laskut olivat maksamatta, perintäfirmat lähestyivät. Ihmissuhteet menivät miten menivät, tyttöystävän kanssa meni poikki. Olin tilanteessa, jossa näin kaksi vaihtoehtoa, yrittää hoitaa asiat kuntoon tai päättää päiväni.

Päädyin vetämään yliannostuksen lääkkeitä alkoholi kyytipoikana. Kännipäissäkin ajatus kuitenkin toimi. Oksensin lääkkeet pois omatoimisesti ja ajattelin, että se ei voinut olla ratkaisu. Kissakin, joka silloin piristi elämääni, tuli viereen kyhnäämään.

Ahaa, sehän on uusi ihminen

Pääsin oppisopimuksen kautta kauppaoppilaitokseen valmentavalle Sopiva-kurssille, mutta en pystynyt opiskelemaan, koska olin niin stressaantunut. Vastuuopettaja huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa ja kysyi, mikä on. Selitin, että elämä oli päässyt käsistä välivuosien aikana. Opettaja alkoi auttaa asioiden järjestämisessä ja pääsin velkasaneeraukseen.

Opinnot eivät kuitenkaan enää onnistuneet ja lopetin koulun suosiolla. Aloin kirjoittaa ensimmäistä kertaa pöytälaatikkoon omaelämäkerrallista tekstiä.

Niihin aikoihin, 2000-luvun alussa tapasin tulevan vaimoni. Meillä synkkasi hyvin, ja etenimme nopeasti. Paula oli töissä Kellokosken sairaalassa kokkina ja muutimme Kellokoskelle. Ympäristönvaihdos teki minulle hyvää.

Saga-tytär syntyi 2004. Kun sain pikkuisen syliin, ihmettelin, että mikäs tässä on, ahaa, sehän on uusi ihminen!

Kun hän oli kahdeksan kuukautta, jäin koti-isäksi hänen kanssaan. Lapsen syntymä on ollut käännekohta, kasvattavin asia mitä ihmiselle voi tapahtua. Päivässäkin voi oppia tajuttoman määrän asioita lapsen kanssa. Eniten olen oppinut vastuunkantoa ja hyväksymistä. Enää ei ole omaa aikaa samalla tavalla kuin ennen.

Tytär saa meillä kaiken huomion ja rakkauden. Meillä on samanlainen hetken harmistujan luonne: tulinen, mutta helposti leppyvä. Olemme mietiskelijöitä, joita asiat pohdituttavat.

Sitten julkaisin ensimmäisen blogini netissä, ja omasta elämästä tuli julkista. Perheen asioita en kuitenkaan tuo esille. Kerron vammautuneen ihmisen arjesta.

Huumori on minulle tärkeää. Kun on paha päivä ja kaikki menee päin prinkkalaa, yritän löytää huumoria.
Saan elämäniloa auringosta ja toisista ihmisistä. En voi enää kuvitellakaan, että tekisin jotain itselleni. Pelkkä ajatuskin tyssää siihen, että hei, aurinko paistaa!

Olen kohdannut myös kateutta

Jokainen pystyy tekemään jotain yhteisönsä hyväksi.  En pysty käsittämään, miten voisin vain maata kotona, kun voin olla mukana elämässä.  Olen aviomies ja isä. Kirjoitan blogia, harrastan valokuvausta ja musiikkia.

Toimin ja autan siinä, missä pystyn ja kykenen. Teen vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa. Olen myös koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja ja mukana Invalidiliiton toiminnassa. Viikkoni ovat aika lailla täynnä. Toive nuoriso-ohjaajan koulutuksesta elää edelleen.

Partioin aamuisin koulujen lähellä Mannerheimin lastensuojeluliiton suojatyöpäivystäjänä. Liikenteessä on lapsille pahoja paikkoja, joissa on huono näkyvyys. Niissä tarvitaan aikuisia opastamassa ja ohjaamassa lapsia. Autoilijat eivät aina muista, ettei lapsen kyky hahmottaa ympäristöä ei ole vielä kovin kehittynyt.

Perjantai-iltaisin olen valvojana Mäntsälän monitoimitalon päihteettömässä kahvilassa. Nuoret tapaavat siellä toisiaan, katsovat telkkaria ja pelaavat. Keitän kahvia, juttelen nuorten kanssa ja toimin eräänlaisena tukihenkilönä. Olen kertonut heille elämänkokemuksistani, jotka eivät ole olleet niitä helpoimpia.  Haluan sanoa nuorille ihmisille elämän valintojen edessä: käykää koulut.

Joskus on kyllä lannistavaa, jos perjantai-iltana on kaksi nuorta katsomassa telkkaria, ja loput kännissä kotibileissä.

Olin kahdeksan vuotta mukana politiikassa perussuomalaisena, myös Mäntsälän perusturvalautakunnan varajäsenenä. Ajattelin että pääsisin oikeasti vaikuttamaan ihmisten elämään, ja pääsinkin. Jätin politiikan, kun petyin pahasti ryhmääni. Enää en aio asettua ehdolle.

Vaikka olen vammautunut, olen kohdannut myös kateutta siitä, että saan vain olla. Sitä on vaikea ymmärtää. Olen menettänyt paljon. Ennen soitin kitaraa ja urheilin. Halvaantumisen seurauksena oikea jalka on kampura, ja kompuroin helposti. Suren sitä, etten voi liikkua vapaasti, eikä esimerkiksi festareille ole menemistä. Tunnen musiikkipiireistä paljon ihmisiä ja haluaisin käydä kavereiden keikoilla Helsingissä, mutta liikkuminen on aina ongelmana.

Ihmisten auttaminen motivoi minua. Vapaaehtoistyö ei kuluta, vaan antaa. On ollut lämmittävää, kun olen voinut olla tukena ja olkapäänä toiselle ihmiselle, jonka olen myöhemmin nähnyt onnistuvan elämässä. On hienoa nähdä nuorten nauttivan elämästä. Voimia antaa erityisesti se, kun näen lapseni tulevan koulusta iloisena.”
 

KUKA? Mikko Ratia
Asuinpaikka: Mäntsälä
Työkyvyttömyyseläkkeellä, koti-isä, bloggari sekä lapsi- ja nuorisotyön vapaaehtoistyöntekijä

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 6/2014

TEKSTI: ELLEN TUOMAALA
KUVA: HELI KUMPULA