Rosa Meriläinen: ”Nyt osaan nauttia saavutuksistani”

Työuupumuksen jälkeen Rosa Meriläinen ymmärsi, että lyhyemmät työpäivät eivät tee hänestä huonompaa työntekijää.

Ammattiylpeys on hieno asia ja työn imu parhaimmillaan maaginen tunne. Silti ihminen ei kestä määrättömästi työtä, vaikka kuinka nauttisi siitä, mitä tekee.

Kirjailija Rosa Meriläinen korostaa, että uupuminen on harvoin oma vika.

− Ei ole huonosti kestäviä ihmisiä, ainoastaan huonosti organisoituja työpaikkoja. Mikä tahansa työ voidaan järjestää niin, että sen tekijä saa riittävästi lepoa – ja työstään iloa. Se on työnantajan tehtävä.

Rosa koki työuupumuksen noin kymmenen vuotta sitten. Orastavia oireita ei huomannut Rosa itse eikä lähipiiri. Lopulta unettomuus ja itkuisuus saivat Rosan käymään työterveyslääkärillä. Lääkäri suositteli sairauslomaa.

− En uskaltanut. Olin julkisessa ammatissa, joten tieto olisi levinnyt heti.

Tieto levisi vasta, kun nuori kansanedustaja romahti lopullisesti.

− Jotkut väittävät olevansa onnellisia kokemastaan työuupumuksesta. He kuulemma kasvoivat ihmisinä. Minä olisin mielelläni jättänyt sen kokematta, koska menin siinä vähän pilalle.

Pilalle menemisellä Rosa tarkoittaa, että luottamus omiin voimiin haalistui. Väsymystä säikähtää helpommin, eikä paineensietokyky ole loputon.

− Ennen painoin sarvikuonon asenteella ja ajattelin, että haudassa ehtii nukkua. On vaikea myöntää itselleen, että ei jaksa. Kai jokainen olisi mieluummin vahva kuin heikko.

Skarpit hetket hyödyksi

Pienten lasten äidit uupuvat helposti, koska he kantavat kaksoistaakkaa. Rosa antaa hyvän vinkin tuplataakan välttämiseen: hanki mies, joka jakaa kotityöt kanssasi. Niin hän teki itsekin.

Seitsemänvuotias Frans on kokopäivähoidossa, ja Rosa tekee tavallista lyhyempää työpäivää.

− Usein ihmiset, jotka pystyvät päättämään omista aikatauluistaan, tekevät kaksin verroin töitä. Minä teen vähemmän. Se on asia, jonka opin työuupumuksesta. Työviikon tiivistäminen alle 40-tuntiseksi ei tee kenestäkään huonoa työntekijää.

Kotona Rosa työskentelee harvoin. Hän viihtyy kirjastossa lukemassa ja katselemassa ihmisiä. Tai kahvilassa kirjoittamassa ja tuumailemassa.

− Aloitan aamun suorituksella. Päätän vaikkapa, että kirjoitan kaksi liuskaa tekstiä. Suorituksen jälkeen olen tehnyt päivän minimin. Mieli on levollinen: kaikki, mitä sen jälkeen syntyy, on ekstraa.

Entiseltä kollegaltaan Jyrki Kasvilta Rosa omaksui tavan, että sähköposteja ei vilkuilla ennen kello kahtatoista. Aamuihmisen ei kannata uhrata päivän virkeimpiä tunteja rutiinihommiin vaan mieluummin johonkin, missä tarvitaan luovuutta ja skarppiutta.

Rosa työllistää itsensä kirjailijana ja kolumnistina. Toisinaan hän pitää koulutuksia.

Virkistys ei ole lepoa

Nykyään Rosa tunnistaa helposti uupumuksen merkit toisissa ihmisissä. Ne voi huomata ihan vain kuulumisia kysyessä.

− Jotain on pielessä, jos ihminen ei pysty kertomaan elämästään mitään ja erittelemään vointiaan. Vielä selvempi vastaus on itkuun purskahtaminen.
Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiössä on huomattu, että kilpailuasetelma ja jatkuva näytön tarve näkyy opiskelijoiden jaksamisessa. Jatkuva hermopinne kehittyy pitkältä ajalta.

− Vallalla on henki, että parikymppinen ei tarvitse lepoa. Itsekin ajattelin kansanedustaja-aikoina, että perheettömänä voin istua kaikki iltaistunnot, kun ei ole tekosyytä lähteä kotiin.

Nyt Rosa tietää tarvitsevansa lepoa – joka päivä, joka viikko ja joka vuosi.

− Mutta lepo ja virkistys ovat eri asia! Liikunnan tai muun virkistyksen lisäksi ihminen tarvitsee hetkiä, jolloin ei tee yhtään mitään. Vessakäyntejä ei lasketa mukaan, Rosa tokaisee.

Erityisen stressaavan jakson päätteeksi Rosa lupaa itselleen palautumisaikaa ja palkinnon. Nainen punainen -kirjan mentyä painoon hän palkitsi itsensä viikon reppureissulla Ranskan Alpeille.

− Nykyään osaan nauttia saavutuksistani ja kiittää itseäni. Iloitsen siitä, mitä olen saanut aikaan.
 

Kuka? Rosa Meriläinen

Asuu: Tampereella
Perhe: puoliso Simo Frangén ja poika Frans
Ammatti: kirjailija
Rakas harrastus: uimahyppy
 

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 1/2013

TEKSTI: ANU KYLVÉN
KUVA: LAURA VESA