Tiina Raevaara: "Käyn päin pelkojani"

Tummat aiheet kiehtovat kirjailija Tiina Raevaaraa, 38. Hän on kirjoittanut niin yliluonnollisesta kauhusta kuin perhesurmista. Lapsiperheen arki pitää huolen, ettei mieli käänny liian synkäksi.

Lapsuus oli huoletonta seikkailujen aikaa. Tiina Raevaara kuvailee leikkejä kodin ympäristössä. Ne kuulostavat vanhanaikaiselta ja viattomalta Nuorten Toivekirjaston maailmalta: kotona ei ollut televisiota, ja pikkukaupungin piparkakkutaloa ympäröivät luonto, metsä ja autiotalot.

”Serkuillani ja minulla oli aina projekteja. Rakensimme sirkuksen, jota varten maalasimme mainokset ja keitimme popcornit. Olin sirkuksessa sekä hevosen että norsun takapää.”

Tiina pyydysti salaa hiiriä ja myyriä ja perusti myyräfarmin ulkovajan ylisille. Hän vakoili serkkujensa kanssa läheisen autiotalon juoppoporukkaa, keksi tyypeille salanimet ja kirjasi näiden tulemiset ja menemiset.

Elämässä piti olla jännitystä – mutta turvallista jännitystä.

Pelon tunteita oli silti vaikea hallita. Lapsuuskodin portaat narisivat, kun yöllä piti käydä vessassa. Vaaniko joku takana portaissa? Tiina otti gerbiilinsä syliin turvaksi.

”Pelko on fyysinen kokemus, jossa sydän hakkaa ja kurkkua kuristaa. Hillitön pimeänpelkoni kesti yli teini-iän. Vaikka nykyisin perhekaaoksen vastapainoksi tykkään olla yksin, en tahtoisi olla yksin varsinkaan ilman koiraa. Yöt saattavat olla vaikeita. Pelkään myös korkeita paikkoja ja pelkoakin enemmän pelkään pelon tunnetta, pakokauhua.”

Unettomuutta, pimeyttä, pelottavia taloja ja lintuja löytyy hänen tuoreimmasta romaanistaankin.

”En tiennyt, kuinka olla talossa, johon painajainen oli asettunut asumaan”, Raevaara kirjoittaa.

Ahdistus leviää somessa

Kirjan kauhu on pinnalta perin toisenlaista kuin pelot, jotka ympäröivät meitä päivittäin. Sekunneissa päivittyvät uutiset ruokkivat levottomuutta ja hätää: sodan uhka, itsemurhapommittajat, rasismi, terveyttä uhkaavat epidemiat. Nopeasti leviävä, globaali  yhteiskunnallinen turvattomuuden tunne ei Raevaaran mielestä ole kovin rationaalinen.

”Elämä on muuttunut lyhytjänteisemmäksi. Terroriteot, muuttoliike, työttömyys ja taloudellinen epävarmuus eivät kuitenkaan ole syitä tuntea entistä suurempaa turvattomuutta. Eurooppa on jatkuvasti ollut terrori-iskujen tanner, ajatellaan vaikkapa 1980-luvun Iso-Britanniaa tai baskiterrorismia. Jugoslaviassa sodittiin parikymmentä vuotta sitten, mutta emme muistele aikaa erityisen turvattomana. Nykyisin ihmisten ahdistus kumpuaa levottomina teksteinä Facebookiin.”
Raevaara ei väitä olevansa tällaisen ahdistuksen ulottumattomissa. Hän oli kirjoittamassa luontoaiheisia novelleja, kun Venäjä lähti Krimin valloitukseen.

”Sitten virolainen rajavartija kaapattiin Venäjän puolelle. Aloin pelätä, että symbolisesti pieni asia kumuloituu. Niinhän kävi silloinkin, kun Mainilan laukaukset ammuttiin. Tekstini alkoivat yhtäkkiä käsitellä sotaa. Pitääkö minun nähdä omat lapseni sodassa?”

Usko tulevaisuuteen loisi turvallisuuden tunnetta.

”Mutta poliitikkojen kämmäillessä yleinen uskon puute leviää. Moni sanoo, ettei enää seuraa uutisia. Pää­kirjoituksia myöten päivitellään, miten ‘tämä vuosi ja hetki on poikkeuksellisen vaarallinen’. Sosiaalinen media edistää tunteiden leviämistä.”

Jos oma olo on stressaantunut, uni jäänyt vähäiseksi tai syöminen unohtunut, kuori on valmiiksi ohentunut ja rakoileva. Yksittäinen uutinen voi jäädä ahdistamaan.

”Mielen ollessa hyvällä tolalla osaa pitää maailman surulliset ja pahat asiat oman elämän ulkopuolella.”

Koira tuo turvaa

Raevaara sanoo, että ihminen muuttuu hitaasti, on joustava ja sopeutumiskykyinen, sinnittelee, olipa olosuhde millainen tahansa.

”Yritän pitää yllä rauhallista ja huoletonta mieltä, uskoa, että kurjuus vähenee ja taloudellinen tasa-arvo kehittyy. Vaikka olen pelokas, en päästä maailmanpolitiikkaa sisälle asti.”

Yhtä asiaa hän ei tosin kestä hiukkaakaan.

”Olen aina ollut eläinrakas ja tunnen samaistuvani eläimiin. Näen ne yksilöinä. Vaikka ne olisivat pelottavia tai yököttäviä, ne ovat silti mielenkiintoisia. Eläinten kaltoinkohtelua en voi sietää. Lapsena haaveilin, että minusta tulisi eläinlääkäri.”

Raevaara toivoi koiraa, muttei saanut. Nyt aikuisena yksi hänen tärkeä tukensa on saksanpaimenkoira Rauni. 12-vuotias kumppani on vielä hyvässä kunnossa ja seurana metsälenkeillä. Silloin pimeäkään ei tunnu pelottavalta, eivätkä hirviöt vaani kuusten takana.

”Koska minulla ei ole työyhteisöä, ainakin koira on päivittäinen kontaktini. Myös avioeroni aikoihin koira oli turvanani.”

Moni tuntee lintuja kohtaan kauhunsekaista pelkoa, liekö syynä sitten Hitchcockin elokuva tai vieraantuminen luonnosta. Raevaarassa linnut herättävät kaipausta.

”Varikset ovat lempilintujani, samoin naakat ja korpit. Ne ovat leikkisiä ja sosiaalisia.”

Raevaara innostuu ja alkaa kuvailla, kuinka hän tutkii Sipoossa iltaisin yöpuulle keräytyvää naakkaparvea. Linnut lähestyvät puuta taivaalta valtavana massana ja alkavat sitten yksitellen valua puun oksille kirkumaan.

”Tapahtuma on ihmisen järjelle mieletön.”

Kiehtova synkkyys

Raevaara pohtii kaksijakoista suhtautumistaan esimerkiksi kauhuelokuviin.

”Toisaalta rakastan niitä, toisaalta vihaan. Minua kiehtoo synkkyyden ja pimeyden estetiikka. Olin kerran mukana fantasiaelokuvien raadissa. Eräänkin tehokkaan vampyyrielokuvan katsoin sormieni lomasta.”

Hän kertoo olevansa myös kuolemanpelkoinen. Kuolema ei ole kuitenkaan käynyt isovanhempien kuolemia lähempänä.

”Pelkoni on abstrakti elämänmenettämisen pelko. En haluaisi luopua kaikesta kivasta. Mutta jos pitäisi valita, elänkö ikuisesti itse vai onko minulla lapsia, valitsisin ehdottomasti lapset.”

Pelottavia kohtia kirjoittaessa tunne kaappaa välillä mukanaan. Onneksi on laitettava lapsille aamiainen, kuskattava heidät kouluun ja treeneihin. Arki pelastaa.

Tosi siirtyy kirjaan

Perhesurmien suma muutama vuosi sitten päätyi Laukaus-nimiseksi pienoisromaaniksi, kun Raevaara oli ensin tutkinut aihetta ja kirjoittanut siitä muutaman tiedeaiheisen blogitekstin.

”Olin eronnut pari vuotta aiemmin. Ero ei ollut helppo, ja perhesurmat tapahtuvat usein erotilanteissa. Sovin mielestäni niihin tilastoihin. Pohdin, miksi toista perhettä kohtaa tragedia, kun taas toinen selviää.”

Kirjaa oli epämiellyttävä kirjoittaa, koska Raevaara tiesi, mitä kohti teksti kulkee.

”Latasin siihen paljon omaa tuntemaani, kuten kodin kaaoksen ja sottaisuuden. Sijoitin kirjan tapahtumatkin Keravalle.”

Raevaara on joutunut pohtimaan, ovatko valitut aiheet aina eettisesti oikeutettuja.

”Voiko perhesurmista kirjoittaa tuottamatta lisää perhesurmia? Kuinka yksityiskohtaisesti järkyttävistä asioista voi kertoa kaunokirjallisesti verrattuna journalistiseen tuotteeseen?”

Hän on päätynyt siihen, että ihminen haluaa tuntea pelkoa, mutta kehysten pitää olla turvalliset – kuten ne olivat hänen lapsuudessaan.

Stressi syö luovuutta

Kirjailija voi pelätä myös kritiikkejä niin, ettei yöllä tule uni silmään.

”Ekan kirjan kanssa hermoilin kritiikkejä paljon enkä osannut keskittyä mihinkään tekemiseen heti kirjan julkaisemisen jälkeen. Hesarin nuiva kritiikki lyttäsi kovasti ja jääminen HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistan ulkopuolelle jätti syvät jäljet. Tuosta ajasta opin kuitenkin sen, että aina pitää olla uusi teos tekeillä, kun edellinen ilmestyy. Silloin keskittyy tekemiseen eikä palautteen vahtaamiseen.”

Sinänsä Raevaara sanoo suhtautuvansa kritiikkeihin myönteisesti.

”Ammattitaitoisesti tehtyä kritiikkiä on kiva lukea, mutta kritiikki, josta huokuu ajatus, ettei kriitikko oikein arvosta mitään kirjallisuutta ja suhtautuu kaikkeen kyynisesti, ärsyttää.”

Raevaara tunnustaa joskus ajattelevansa, olisiko kirjoittaminen itsevarmempaa, jos ensimmäinen kritiikki olisi ollut kiittävämpi. Eniten häntä hermostuttaa, jos kirja on juuri ilmestynyt, eikä siitä ole julkaistu vielä yhtään oikeaa kritiikkiä.
Tuoreimman, Korppinaiset-romaanin vastaanottoa ei enää tarvitse jännittää.

”Raevaara osoittaa jälleen kerran olevansa oudon, uskomattoman ja sopivasti pelottavan suvereeni mestari”, Helsingin Sanomien arvostelija kirjoitti.

Jatkuva stressi toimeentulosta syö luovuutta. Mielen pohjalla väikkyy, koska onni oikein kääntyy?

“Apurahakauteni päättyy vuoden lopussa. Nyt jännittää, miten sitten tulen toimeen. Ei niukkuus tuo luovuutta, vaikka pääministeri niin sanookin. On väärin laittaa taiteilijat elämään varpaillaan. Silloin ei ole voimavaroja saada aikaan uutta. Saman kaavan mukaan voisi ajatella, että maksetaan vaikka kirurgeille huonompaa palkkaa, niin he tekevät parempaa työtä.”

Mitä odottaa nurkan takana?

Raevaara opiskeli biologiaa, mutta halusi kirjoittaa. Jäätyään äitiyslomalle vuonna 2003 hän tuumi, että kirjoittamiselle olisi aikaa. Hän kirjoitti, kun lapsi nukkui, mutta tunnustaa, että tekeminen oli katkonaista. Osa novelleista päätyi myöhemmin kokoelmaan.

”Esikoisromaaniani kirjoitin kiireessä, ennen kuin toinen lapsi ehtisi syntyä. Samaan aikaan oli tekeillä väitöskirja, sain vatsataudin, mies oli polvileikkauksessa, eikä voinut nostaa lasta.”

Raevaara väitteli tohtoriksi periytyvästä paksusuolen syövästä.

”Vuonna 2007 aloitin uudessa ryhmässä, joka tutki koirien genetiikkaa ja periytyviä sairauksia. Olin siitä niin innostunut, että olisin voinut jatkaa yöhön asti. Sitten jouduin toteamaan, ettei minulla voi riittää inspiraatiota sekä kirjoittamiseen että tutkimiseen.”

Raevaara jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Lapset olivat vielä pieniä, ja toimeentulo kertyi kotihoidon tuesta ja tiedeartikkelien ja kirja-arvostelujen tekemisestä.

”Tietokirjailijalle kaikki asiat ovat jo olemassa. Kaunokirjailijan on löydettävä ja revittävä kirjan sisältö omasta mielikuvituksesta. Se on hidasta ja raskasta: hyvä, jos saan päivän aikana valmiiksi pari liuskaa tekstiä.”

Raevaara sanoo, että hänellä on kiire tehdä kaikkea.

”En tiedä, onko se sitten kuolemanpelkoa. Ennemminkin se on vaativa paine oman pään sisällä. Kauhu sekä kiehtoo että rauhoittaa. Se on hienovireistä ja syntyy ihmisen tavallisesta elinpiiristä. Se on hirvittävä odotuksen tunne siitä, mitä seuraavan nurkan takana odottaa.”

Kuka? Tiina Raevaara

Ikä 37.

Kotipaikka Kerava.

Perhe Puoliso ja 13- ja 11-vuotiaat pojat.

Työ Kirjailija, kolumnisti, väitellyt tohtoriksi perinnöllisyystieteestä. Kirjoittanut viisi romaania, joista tuorein, Korppinaiset, ilmestyi 2016 keväällä.

Tiedonjulksitamisen valtionpalkinto 2015.

TEKSTI:Ulla-Maija Paavilainen
KUVAT: Pia Inberg

Julkaistu Mielenterveys-lehdessä 2/2016