Kuljen hetken rinnallasi

Viikonloppu merkitsee toiselle lepoa, toiselle ahdistusta. Kriisipuhelimen vapaaehtoiset työntekijät auttavat ahdistuksessa kappaleen matkaa eteenpäin.

Lauantai-ilta ikkunan takana on räntäsateinen. Jani Verho, 36, pyörähtää sinisellä konttorituolilla. Hän näkee lasista vain oman heijastuksensa. Kello käy iltayhdeksää. Vajaa tunti sitten hän on hyvästellyt Espoossa avopuolisonsa ja neljä kissaansa, kulkenut kyynärsauvojen avulla autoonsa ja ajanut Pasilaan päivystämään Kriisipuhelimen vapaaehtoisena päivystäjänä.

Kodeissa perheet katselevat uutta viihde­ohjelmaa. Seiskan ratikka kolistelee kadulla. Seinien rakenteita pitkin kaikuu etäisenä alakerran pubin karaoke.

Viikonloppunsa voisi viettää toisin, varsinkin, kun takana on rankka rupeama leipätyössä. Jani Verho vastaa myös arkisin huolten täyttämiin puheluihin, mutta niiden aihe vain on eri: autot.

Autoissa, ihmiselämän toiseksi kalleimmassa hankinnassa, riittää vikoja. Ne jaksavat herättää tunteita ja ärsyttää auton omistajaa. Jani Verhon työtä on hoitaa haastavia asiakastilanteita ja käsitellä reklamaatioita. Joskus soittaja käyttäytyy niin kuin autoon ilmaantunut vika olisi puhelimeen vastaavan syytä.

Auto on materiaa. Viikonloppuisin Jani Verho ottaa vastaan toisenlaisia viestejä.

Mä en jaksa. En vaan jaksa. Mulla ei ole mitään. Missään ei ole tarkoitusta. Kukaan ei tarvitse mua.

Jani Verho kuuntelee kynä kädessä. Hän tekee muistiinpanoja: nainen, ikä, nyt ahistaa, lapsia, mies on lähtenyt. Hän kirjoittaa itselleen tukisanoja, joihin palaa keskustelun aikana. Hänellä itsellään on miellyttävä, tasainen ja empaattinen ääni.

SOS-kriisikeskus ja Kriisipuhelin on aikoinaan perustettu ehkäisemään itsemurhia. Vuorokaudessa tulee keskimäärin kuusi soittoa, joissa soittaja puhuu itsetuhoisuudesta. Hänellä on itsetuhoista käytöstä, hän on tehnyt päätöksen itsemurhasta, tai hän on yrittänyt itsemurhaa lyhyen ajan sisällä.

Päivystäjien pitää puhua itsemurhasta kiertelemättä ja arvioida sen riski kolmella suoralla kysymyksellä: onko soittajalla aikaisempia itsemurhayrityksiä, onko itsemurha-ajatuksia, onko mielessä valmis suunnitelma, eli toteuttamisen ajankohta ja tekotapa.

Jani Verho saa tällaisen puhelun keskimäärin kerran päivystysvuoronsa aikana.

”Minun tehtäväni on nostaa ongelma esille. Ensimmäisen kerran se tuntui vaikealta, mutta aikaa myöten usko omaan intuitioon on kasvanut. Puhelun mittaan oppii kuulemaan rivien välitkin.”

Vaikein tilanne tuli, kun Jani Verho oli puhunut soittajan kanssa jo pitkään. Itsemurhaa suunnitteleva soittaja iski lopulta luurin korvaan. Jani Verho oli onnistunut saamaan soittajan puhelinnumeron, mutta siihen ei enää vastattu.

”Silloin inhimilliset tunteet ottivat minusta vallan. Se oli ainoa kerta, kun olen itkenyt päivystyksessä.”

Kello oli puoli kolme yöllä. Jani Verho halusi kotiinsa. Kriisityöntekijä rohkaisi häntä ottamaan vielä yhden puhelun:

”Jos lähdet nyt, kynnys vastata ensi kerralla on suuri.”

Uusi puhelu, keskustelu, rauhoittava päätös illalle: pystyn tähän yhä jatkossa.

Olen nyt ottanut iltalääkkeeni. Pyjama on päällä ja olen menossa sänkyyn. Soittelen taas aamulla. Hyvää yötä, heihei.

Yksinäisyys tulvii puheluista kaikkina vuorokaudenaikoina, mutta etenkin myöhäisinä iltoina ja alkuyöstä.

”Tunnen oman rajoittuvuuteni. Joskus haluaisin olla vielä enemmän toisen tukena, pitää vaikka kädestä kiinni”, Jani Verho sanoo.

Kriisipuhelimeen tuli viime vuonna 180 000 puhelua. Niistä reiluun 50 000:een pystyttiin vastaamaan.

”Kriisi sanana on henkilökohtainen, ja kriisit ovat eri suuruusluokkaa. Kriisi voi olla se, ettei ole ketään, kenen kanssa puhua. Toisilla soittajilla voi olla monta rasittavaa tekijää päällekkäin. Usein kuulee, ettei soittaja ole kertonut ongelmastaan aikaisemmin kenellekään. Silloin pelkkä asiasta avautuminen voi helpottaa.”

Jani Verho on käynyt oman suuren kriisinsä läpi yli kymmenen vuotta sitten. Perinnöllinen geenimuunnos yllätti parikymppisen miehen ja kaatoi hänet sänkypotilaaksi. Veritulpat ehtivät tuhota jalkojen verisuonistoa, ja Jani Verho vammautui.

”Kun saappaat jalassa kaaduin sängynpohjalle, olisin totisesti itse tarvinnut kriisipuhelinta. Ajattelin, että tässäkö elämä oli? Kesti monta vuotta, että kykenin kutsumaan itseäni vammaiseksi leimaamatta.”

Pitkäaikainen terapia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tuotti tulosta. Elämä alkoi voittaa, vaikka vammautuminen etenee yhä vähitellen.

Niin paha olo oli, että ajattelin, että mikään ei auta. Rauhoittaa, kun sinne soittaa. Kiitos, että kuuntelit.

"Auttamisen halua olen tuntenut koko ikäni. Pienenä kävin mielelläni mamman kauppa-asioilla ja kävin laulamassa vanhuksille. Ennen vammautumistani toimin SPR:n ystäväpalvelussa. Auttamista teen itsekkäistä syistä: Joka väittää, ettei tee tätä itsekkäästi, valehtelee. Vaikka vapaaehtoistyö Kriisi­puhelimessa on rankkaa, en jättäisi pois yhtäkään sadoista puheluista. Jouluisin tämä on minun juhlapyhäni.”

Jani Verho toteaa, ettei työ ole tehnyt häntä kyyniseksi. Hän painottaa, että vapaaehtoisen oman elämän on oltava tasapainossa.

”En olisi pärjännyt tässä nuorena. Pitää muistaa, että maailmaa ei voi muuttaa, mutta pystyn tuomaan vapaaehtoistyön herättelemänä ulkopuolella keskusteluun epäkohtia ja ongelmia. Niitä ei saa lakaista maton alle väittämällä, että asiat ovat maassa hyvin. ”

Mutta kun hän kuulee, kuinka paljon esimerkiksi vallitseva taloustilanne ja maahanmuuttoliike aiheuttavat huolta, hän ei aina jaksaisi ymmärtää, miksi normiarjesta pitää tehdä niin vaikeaa.

”Kerran kahvilan viereisessä pöydässä istui joukko teinityttöjä, jotka olivat hiljaa kännyköillään. Yhtäkkiä yksi heistä kiljaisi: Oh my God, siis mitä mä teen? Apua, mun kengän­nauha on poikki!”

Jani Verho hillitsi mestarillisesti halunsa mennä valistamaan tyttöjä siitä, että ihmisellä voi olla myös oikeasti paha olla.

Mää oon selvinnyt ja se on paljon Kriisipuhelimen ansiota. Kiitos, kun olette jaksaneet mua. Keskustelu auttoi mut elämään takaisin.

SOS-kriisikeskuksessa vapaaehtoiset käyvät vuoron päätteeksi purkukeskustelun kriisityöntekijän kanssa. Se auttaa myös nollaamaan vapaaehtoisen pään yön aikana käydyistä keskusteluista. Jani Verho repii luottamukselliset muistiinpanonsa.

Hän ajelee hissukseen kotiin ja avaa eteisen oven. Avopuoliso nukkuu, mutta kissat pyörähtävät kummissaan matolle: ”Mikäs kotiintuloaika tämä oikein on? Missäs sitä on oltu?”

Kevät kun on koittamassa, aurinko alkaa kohta kutitella puiden latvoja.

”Uusi päivä nousee, ja se antaa aina uuden mahdollisuuden. Keskustelu Kriisipuhelimessa on saattanut auttaa soittajaa taas hiukkasen eteenpäin.”

Valtakunnalliseen Kriisipuhelimeen soitetaan ja vastataan nimettömänä. Vapaaehtoisen tukena on aina kriisityöntekijä.

TEKSTI Ulla-Maija Paavilainen
KUVA Pia Ingberg

Julkaistu Mielenterveys-lehden numerossa 1/2016

Keräämme Kriisipuhelimeen soittaneiden ja päivystäjien tarinoita auttaneista kohtaamisista. Omasi voit jakaa täällä.