Jukka Lindström: "Jos haluaa luoda, pitää olla vähän hullu"

Ihmisellä on taipumus pitää omia ideoitaan joko liian tavanomaisina, hävettävinä tai kauhistuttavina.

”Olemme turhan kriittisiä mielemme tuotosten suhteen. Siten blokkaamme luovuuttamme. Jos tunnustamme häpeämättömyytemme, luovuus alkaa löytyä.”
Jukka Lindström vetäisee esille Keith Johnstonen kirjan improvisaatiosta. Kirjan kulmia on käännetty hiirenkorville.

”Useimmat tapaamani ihmiset ovat salaa vakuuttuneita, että he ovat hiukan hullumpia kuin keskivertoihminen. He näkevät kyllä energiamäärän, joka kuluu heidän omien suojaustensa ylläpitoon, mutta eivät sitä energiaa, jonka toiset ihmiset kuluttavat samaan tarkoitukseen. He ymmärtävät, että heidän oma tervejärkisyytensä on pelkkää esittämistä, mutta kun he joutuvat vastakkain toisten ihmisten kanssa, he sekoittavat henkilön ja roolin keskenään”,
Johnstone kirjoittaa.

Tuhoamme lahjakkuutemme, jotta kukaan ei ainakaan nauraisi meille, kirjassa sanotaan. Jos Shakespeare olisi huolehtinut tervejärkisyyden maineestaan, Hamlet olisi jäänyt kirjoittamatta, Harpo ei olisi puhaltanut ilmaa kumihanskaan eikä lypsänyt siitä maitoa, W.C.Fields ei olisi loikannut lentokoneesta viskipullonsa perään eikä Stan Laurel napsauttanut sormiaan ja sytyttänyt peukaloaan tuleen. Eikä Jukka Lindström pakottaisi valokuvassa hampaitaan hymyyn ja hokisi samalla puoliääneen ”vittuvittuvittu”.
Televisio-ohjelmassa hän sentään käyttää Bombay-nappia.

Itseironia alkaa kolahtaa

Stand up -koomikolle mikään aihe ei voi olla pyhä tai tabu. Kyse on vivahteista. Mitä herkempi aihe, sitä taitavampi pitää olla sen käsittelyssä.

Ohjelman taustatoimittajana työskentelevä Jenni Poranen sanoo, että Suomessa on vähän koomikoita, jotka uskaltavat nostaa esille myös poliittisia kysymyksiä.

”Jukan huumori on teräväkatseista ja jopa informatiivista. Hänestä huokuu vahva oikeudenmukaisuuden käsitys, vaikkei hän kutsukaan itseään idealistiksi.”

Jukka Lindström twiittaa ahkerasti ja katsoo ajankohtaisia aiheita kulmasta, jota toiset eivät vielä ole ehtineet keksiä tai kehdata sanoa samalla tavalla – myöhemmin kyllä kopioida:

”Tämän juhlavuoden jälkeen teinit luulevat, että suomalaiset sotilaat taistelivat 100 vuotta sitten tuotesijoittelun puolesta”, hän kommentoi Suomi100-
juhlavuotta ja Tuntemattoman sotilaan uutta versiota, ”HS on uusi IS”, päivälehtien sisällön muutosta. ”Niin paska kesä, että mun ei tarvi edes heittää sitä kiveä”, Jaakonpäivää
ja ”Suomi Areena on vähän kuin nudistiranta. Kaikki jotka kaipaavat huomiota on kerätty yhteen paikkaan teeskentelemään,etteivät sitä kaipaisi”.

Loukkaantuisiko noista? Ainakaan kukaan Noin viikon uutisten satiirin kohteeksi joutuneista ei ole ilmoittautunut nenäherneen vaivaamaksi. Myös omaa työpaikkaansa, Yleä, Lindström roimii silloin kun aiheelliseksi katsoo. Potkuja ei ole vielä tiedossa, vaikka aiheet ovat delikaatteja, eivätkä katsojamäärät pyöri miljoonissa. Mutta katsojat ovatkin väkeä, joka seuraatavallista enemmän yhteiskunnallisia asioita, politiikkaa ja mediaa.

”Suomessa on totuttu nauramaan hassuille hahmoille, joita esimerkiksi Vesa-Matti Loiri ja Pirkka-Pekka Petelius tekivät. Se oli agraarikulttuurikomiikkaa, jolloin esiintyjät vetivät hölmöt vaatteet ylle ja kyläyhteisö kokoontui seurantalolle.”

Tällaisessa hahmokomiikassa epänormaali ihminen joutuu normaaliin tilanteeseen, ja sille nauretaan. Stand up sen sijaan on urbaania, itseironista, meihin jokaiseen kohdistuvaa komiikkaa. Sellainen ei helposti kolahda kansaan, joka laulaa Eppujen Murheellisten laulujen maata tosissaan, itku silmässä.

”Kykymme ymmärtää ironiaa on jäljessä monista muista maista, mutta sosiaalisen median meemien ja huumorin kansainvälisen tarjonnan ansiosta ironian lukukykymme on parantunut.”

Nauretaas tälle yhdessä

Yksi ohjelman suurimmista hiteistä oli räppäävä Timo Soini: ”Guggenheimille ei tule valtion rahaa…” >

Jukka Lindström pitää vitsiä vähän liian yksinkertaisena: video oli kuin pilapiirros.

Suosittua American first, Finland second -videota ei ensin huvittanut edes lähteä tekemään, mutta kieltämättä on hivellyt, kun jopa ulkomaalaiset
ovat sen löytäneet.

”Universaali huumori toimii.”

Ohjelman työryhmässä on tusinan verran tekijöitä. Lindström on yksi viidestä käsikirjoittajasta. ”Satiirimme peruslähtökohta on omakohtainen havainto jostakin tyhmästä
ja falskista asiasta. Jos se meistä tuntuu todelta, pohdimme, jakaako myös suuri yleisö sen kanssamme. Syntyykö reaktio: hei, nauretaas tälle kaikki yhdessä!”

Lindström ei silti osta ajatusta, että satiirilla olisi vaikutusvaltaa. ”Satiiri on sivustaseuraamista ja kommentointia; kuin politiikan kisastudio. Futiksen kisastudiossakin voidaan
kommentoida, miten palloa olisi pitänyt potkaista, mutta eivät ne huomiot peliin vaikuta.”

Virkamiesura ei vienyt

Olisi niin hauskaa olla hauska. Koomikoksi kehittymiseen ei valitettavasti ole mitään selkeitä tee näin -listoja.

Lindström kasvoi Lappeenrannassa peruskeskiluokkaisen perheen keskimmäisenä poikana. Hänen isänsä työskenteli teknisen korkeakoulun apulaisprofessorina ja äiti opetti ranskaa.

”Onnistuin kirjoittamaan vanhemman broidin häihin aika hauskan puheen. Sitä saattaa pitää stand up -urani alkuna.”

Mitään haaveammattia Lindströmillä ei ollut.

”Rullalautailin paljon, se oli siistiä.”

Hän pyrki teatterikouluun, mutta ei päässyt, aloitti Tampereen teknisessä korkeakoulussa insinööriopinnot, haki ylioppilasteatteriin, eikä päässyt sinnekään. Sen sijaan hän päätyi improvisaatioteatteri Snorkkeliin.

”Tutustuin muutamiin valtiotieteilijöihin, joten hain valtsikaan, sillä se tuntui yleissivistävältä.”

Kiinnostus virkamiesuraan kuitenkin tyssäsi yhteen kesään ulkoministeriössä. Sivuaine tiedotusoppi johdatti hänet sitten syvemmälle toimittajanopintoihin. Seitsemän vuotta hän työskenteli Ylen radiouutisissa, valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja teki gradunsa television vaalimainoksista.

Ihan kuin spontaanisti

12 vuotta sitten Lindström näki ohjelman aloittelevista stand up -koomikoista.

”Ajattelin, että jos nuo Sami Hedberg ja Pirjo Heikkilä ovat hauskoja, niin kyllä minäkin olen.”

Veli oli myös heittänyt hänelle kuin täkynä Eddie Izzardin videon.

”Katsoin sen ja tajusin, että stand up on kirjoitettua, mutta sen pitää näyttää spontaanilta. Improvisaation tarkoitus puolestaan on päinvastainen: saada spontaani näyttämään käsikirjoitetulta. Stand up on kuin akrobatiaa tai kielten opiskelua. Sitä pitää tehdä lyhyen ajan sisällä paljon, että saavuttaisi tuloksia.”

Ensimmäinen viiden minuutin keikka On the Rocks -nimisessä paikassa Helsingin Mikonkadulla meni hyvin.

”Kommentoin silloin sitä, että näytän ulkomaalaiselta ja mitä siitä aiheutuu. Jääbaari oli juuri avattu Helsinkiin, ja joo, siellä jengi jonottaa keskellä talvea pakkasessa, että ihanaa, pääsisipä jääbaariin. 27 vuotta on legendaarinen ikä, jossa rokkitähdet kuolevat. Totesin, että Nuuskamuikkunenkin kuoli 27-vuotiaana ja löytyi Pariisista hotellin kylpyammeesta överit vetäneenä. Ja jos muumit olisivat olleet sota-aikana oikeasti olemassa, niitä olisi raijattu junalla Puolaan. Silloin meillä olisi kuvia laihoista muumeista.”

Totta, eivät jutut ehkä näin luettuna huvita, mutta toisin olisi, jos näkisi Lindströmin lavalla. Lindström muistaa keikkansa tarkkaan, sillä hän nauhoittaa jokaisen. Itsekin stand up -koomikko, ystävä Teemu Vesterinen kuvailee, että Lindströmin huumori on aikuismaista ja älykästä.

”Jukka haluaa, että hänellä on jotain sanottavaa. Hän suhtautuu komiikan tekemiseen akateemisesti, tutkii ja purkaa myös toisten esityksiä. Hän ei vain fiilistele, vaan on järkijätkä.”

Pakko laukaista jännite

Alussa Lindströmin matka arkiminästä lavaminään oli tuskallinen. Lavalle mennessään häntä jännittää edelleen, mutta jännitys ei enää pilaa koko päivää. Hän kuvaa tilannetta kokoukseen, jossa jokaisen pitää esitellä itsensä: kun kierros lähestyy omaa istumapaikkaa, alkaa sisällä kihelmöidä ja sydän jyskyttää nopeammin.

”Jännityksessä mieli ja keho käynnistävät toisiaan, ja keho ottaa kierroksia. Minua alkaa silloin helposti yskittää.”

”Tavallisessakaan elämässä koomikot eivät pidä kiusallisista tilanteista, vaan heidän on usein pakko laukaista ne. He ovat hyviä aistimaan sosiaalisten tilanteiden jännitteitä.”

”Conan O´Brien on todennut, että komedia perustuu puolustusmekanismeille.

Hän oivalsi, että hänen kyvyttömyytensä kommunikoida isänsä kanssa onkin kääntynyt kannattavaksi bisnekseksi!”

Lindström kumoaa väitteen, että koomikot olisivat siviilissä epäsosiaalisia jurrikoita.

”Kyse ei ole synkkyydestä, vaan siitä, että koomikotkaan eivät ole jatkuvasti hauskoja.”

Stand up vaatii kykyä nähdä itsensä ulkopuolelta, toisten silmin, astua sivuun ja havainnoida itseään. Elävän yleisön reaktio rytmittää ja auttaa esiintyjää reagoimaan.
Vitsivitsi, mutta luovuuden lähdettä yhtä kaikki.

Absurdius naurattaa

Jokaisella on oma huumorintajunsa. ”Mieluummin kuin tuomitsee sellaisen tyypin, joka ei naurata, kannattaisi hakea niitä koomikoita, jotka naurattavat itseä.”

Lindström melkein tuohtuu sanoessaan, ettei mitään kulttuurituotetta arvoteta niin tietämättömästi kuin stand uppia.

”Eihän kukaan kirjoita, että suomalaisen viulunsoiton taso olisi huono tyyliin: Katsoin yhden Pekka Kuusiston keikan, aina vaan sitä samaa Kuusistoa. Koomikollekaan ei enää
riitä, että hän on hyvä ja fiksu, vaan roolin pitää olla vaikkapa feministinen, alkoholistinen tai masentunut koomikko.”

Hän suosittelee Neil Hardwickin kirjaa Hullun lailla, jossa kirjailija saavuttaa koomisen etäisyyden omaan depressioonsa.

Lindström kieltää vaipuvansa alakuloon itse, mutta realismi ja pessimismi ovat koomisen näkökulman moottoreita. Todelliset humoristit eivät naura – olemassaolon absurdius
naurattaa.

”Jos omiin takaiskuihinsa ja tragedioihinsa kykenee löytämään pienenkin koomisen vinkkelin, niin se tarjoaa vapauttavan naurun. Ihmismieli on aaltoliikettä kuin rullalautailussa: kaareen mennään kaaren mukaan, vain jalkojen asento voi vaikuttaa siihen, kuinka lautailijan käy.”

Noin viikon uutiset torstaihin Yle Tv2:ssa torstaisin alkaen 21.9.

Teksti: Ulla-Maija Paavilainen

Kuvat: Pia Inberg